tiistai 8. marraskuuta 2016

Tuntuuko lehtijuttujen ihmisistä tältä

Tiedätkö ne aikakaus- ja sanomalehtien kertomukset vaikeuksiin joutuneista (tai niistä selvinneistä) perheistä? Avioliitto on ehkä alkanut ihan hyvin, mutta joku on mennyt rikki tai joutunut ongelmiin tai yhtäkkiä muu suku on hajalla tai mitä tahansa. Värikkäitä ihmiskohtaloita, joista on hauska lukea, koska ne eivät ole omakohtaisia. Koska oma perhe on ihan tavallinen tai ainakin suunnilleen normaali.

Ajattelevatko lehtijuttujenkin ihmiset niin?

Tajusin nimittäin tänään, että meidän tarinamme alkaa olla reportaasin arvoinen.

No, eiköhän tämä kaikki ole jonakin päivänä ohi ja jonkinlainen rauha jälleen. Tai ainakin uusia solmuja.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Onneksi et tiedä, että tämä viesti on sinulle

älä soita pianoa
olet liian kaunis

torstai 15. syyskuuta 2016

Asioita, jotka ovat viime aikoina itkettäneet

Aino Ackté, joka saapui Pariisiin samalle asemalle kuin minä vuosia myöhemmin, 18-vuotiaana, yksin.
Ystävä, joka lupasi tulla junamatkan päästä lohduttamaan.
Paraolympialaisten mainosvideo.
Se, että äiti oli samanikäinen kuin minä kun hänelle kirjoitettiin laulu, jota soitetaan vieläkin.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Mitä aikaa on tämä

"Tiedätkö, kun kysellään että 'mitä olisit tehnyt 30-luvun Saksassa'? Se aika on nyt, nyt pitäisi toimia niin kuin olisi silloin toiminut."

Näin sanoi ihminen jonka puheita olen aina uskonut ehkä liiankin hyvin (varsin tarkasti 10 vuoden ajan). Tuo lause herätti minussa melkein yhtä paljon pelkoa kuin kaikki uutiset mitä luen.

Enkä tee vieläkään mitään.

Näin Lapualaisoopperan uuden version. Itkin ensimmäisen puoliajan ja väliajan, melkein koko ajan, ääneti mutta välittämättä näkikö joku. Päätin, että alan oikeasti tehdä jotain muutakin kuin järjestää bileitä yliopistolla. En oikein tiedä mitä se jotain tulee olemaan, mutta jotakin edes vähän enemmän.

Kannan nykyään usein kädessäni kahta koruntapaista. Muovista Syyrian lippua muistuttamassa sekä kaikesta siitä, mikä maailmassa on pahaa ja väärin että siitä miten rakastan historiaa. Ja erikokoisista puuhelmistä kasattua sateenkaarikorua, jonka tein kesäleirillä ehkä viisi vuotta sitten. Se puolestaan muistuttaa minua kaikesta siitä, mikä on hyvää ja onnellista ja tärkeää.

"Mitä aikaa on tämä/ jolloin puhe puista on melkein rikos/ koska siinä vaietaan/ niin monista rikoksista"

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Luulin, että

Luulin, että aikuisuus on sellaista, että jos ihastuu se joko menee pian ohi tai syvenee ja johtaa johonkin

Sen sijaan aikuisuus on montaa muuta asiaa

sitä, että saa syödä ensin jälkiruuan ja sitten vasta oikean ruuan
sitä, että ei juokse pakoon joka kerta kun siltä tuntuu
sitä, että itkee työkavereiden kanssa
sitä, että ei kerro olevansa kuumeessa
sitä, että lähtee seuraksi sairaalaan vaikka pelkää itse enemmän
sitä, että ostetaan kolmestaan 20 metrilakua

sitä, että ystävät tarjoutuvat lainaamaan rahaa kun on käyttänyt vähän päälle puolet rahoistaan lentolippuihin

sitä, että mieluummin kysyy kaupassa myyjältä kuin etsii itse

sitä, että unohtaa yöllä nukkuuko yksin vai ei, koska on niin tottunut nukkumaan kahdestaan

lauantai 21. toukokuuta 2016

Asioita joita haluaisin kertoa ihmisille

Olin todella surullinen, kun Peter von Bagh kuoli.

En oikeastaan edes tiedä von Baghista mitään. Hän oli jonkinlainen mediapersoona ja teki kirjoja ja elokuvia. Hän oli Linnan juhlissa, äiti bongasi hänet sieltä ainakin kerran. Tiedän, että von Bagh on tehnyt kuuluisan Helsinki-elokuvan, joka alkaa jäänmurtaja-filminpätkällä (en tiedä miksi muistan juuri tämän), ja sen, että äitini työskenteli joskus kauan sitten hänen kanssaan. Ilmeisestikin von Bagh oli tehnyt äitiini suuren vaikutuksen, se kävi ilmi aina kun jossain mainittiin von Bagh.

Sitten eräänä päivänä näin lööpeissä tiedon von Baghin kuolemasta, ja meinasin alkaa itkeä (se oli aikaa, jona en edes yleensä itkenyt lehtiä lukiessa). Olin surullinen kai siksi, että äitini olisi ollut surullinen. Kaipasin tuota tuntematonta miestä kaiken äidiltäni kaipaamatta jääneen kaipuun voimalla.

Toisaalta puolisen vuotta äidin kuoleman jälkeen olin konsertissa, jossa esiintyi sittenkin ihminen, jonka olin luullut äidin puheiden perusteella lopettaneen jo esiintymisen. Sen miehen piti olla vanha ja kuolemansairas, mutta sittenkin hän oli lavalla aivan kuin ennenkin. Tai ainakin melkein kuin ennen, oli hänellä tuoli ja väsyneen ihmisen elekieli. Mutta hän juonsi ja lauloi kuin ennenkin, ja minä itkin, sillä kaikkien muiden tunteiden lisäksi olin niin onnellinen siitä, että vaikka äitini on kuollut tuo mies on yhä hengissä.

En muista tuon esiintyjän nimeä, en tiedä elääkö hän vielä enkä voi sitä kovinkaan helposti selvittää. Mietin sitä silloin tällöin. Jos hän on kuollut, minun pitäisi surra häntä kuten von Baghia, jos hän elää, itkisin jälleen ilosta.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Tiesittekö

Tiedättekö ne laulut, joiden aikana pitää seistä tai viimeistään viimeiseksi säkeistöksi noustaan seisomaan? Minusta se on todella todella kaunista, vaikka yleensä tuolla perinteellä kunnioitetaankin asioita joista en välitä, kuten jumalaa tai kotimaata.

Tiesittekö, että kommunistit nousevat seisomaan, kun lauletaan Kansainvälinen?

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Vappu 2016

Vappu on vieläkin liikaa.

Ensi viikolla on tenttejä ja vaikka kuinka paljon muuta tekemistä ja oikeastaan olen vieläpä liian kipeä pyöriäkseni kaupungilla tai opiskellakseni tehokkaasti. Ja sitten tämän kaiken keskellä pitäisi viettää vappua.

Tänään iltapäivällä aurinko paistoi. Teimme politiikkaa ystäväni kanssa ja tunsin todella olevani elossa. Opiskelijahaalarini alkavat viimein olla tönköt haalarimerkeistä ja kävellessäni vyölle kiinnitetty sälä helisee. Harmitti lähteä ajoissa kotiin sairastamaan.

Siivosin.

Luin vanhoja laulukirjoja ja papereita.

Itkin, sillä vappu yksinkertaisesti on minulle niin paljon. Surua ja iloa. Elämää ja kuolemaa. Niin monta syytä juhlia ja muistella.

Poikaystäväni ei tänäkään vuonna suostu mukaani viemään punaista ruusua äidilleni. Taisin jo ensimmäisenä vappuna päättää, että en vie koskaan kukkia haudalle (voi toki olla, ettei 'koskaan' ole oikeasti ikuinen), vaan vien kukkien tai kynttilöiden päivinä viestini sisällissodan muistomerkille. Ja minulle tärkein muistamisen päivä on juuri vappu, ei äitienpäivä tai pyhäinpäivä ole siihen verrattuna mitään.

Perinteeni on hassu alluusio kaikkiin niihin lauluihin, joissa marttyyrit pyytävät istuttamaan punaisen ruusun haudalleen. Äitini ei kuollut marttyyrina, mutta sillä ei ole väliä, saan muistaa häntä miten haluan.

Itken myös siksi, etten kehtaa pyytää ketään muutakaan mukaani vaikka haluaisin jonkun mukaani.

Aina ei ole helppoa elää.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Hyvää illanjatkoa vaan kaikille

"Israelin vankiloissa on tällä hetkellä noin 450 alaikäistä palestiinalaista. Heistä noin sata on alle 16-vuotiaita."

 Lähde: Yle

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Muutamia mielentiloja

Tiedätkö, kun lehdissä haastatellaan onnettomuuksista tai vastaavista selviytyneitä, todella usein he kertovat, että lääkärin mukaan heidän selviämisensä on ihme: lasinsiru tai ammus tai mikä tahansa osui sentin päähän valtimosta tai sydämestä tai milloin mistäkin. Joskus sentin päähän, joskus millimetrin.

Oletko koskaan ajatellut, että vastaavasti moni kuolee, vaikka olisi selvinnyt jos vamma olisikin tullut vain sentin verran eri paikkaan? He vain eivät pääse haastateltavaksi lehtiin.

_____


Oletko koskaan sanonut hyvästejä jollekulle, joka matkustaa kauas pois, mutta ei vielä tänään? Sanot hyvästit ja menet kotiisi ja hän menee kotiinsa tai hotelliinsa tai minne vain, ja vielä päivän tai pari olette samassa kaupungissa, mutta ette vain enää tapaa. Se on hyvin kummallisella tavalla kaihoisa tunne.

Myös se hämmennys, kun sittenkin tapaat vaikkapa seuraavana päivänä uudestaan ihmisen, jolle olet tuolla tavalla jo sanonut näkemiin viikoiksi tai kuukausiksi.

_____


Itketkö koskaan muistaessasi uutisia, joiden lukeminen sai sinut aikanaan itkemään?

_____

Muistatko, millaisia sydänsurut olivat nuorempana? Yläasteella tai sitä ennen tai sen jälkeen, mikä ikä se nuoremmuus kullekin on. Minä olin itselleni vihainen päiväkausia, kun en kehdannut pyytää puhelinnumeroa, ja ah niin nolostunut, kun ystävänpäiväkortin saaja arvasikin keneltä kortti on. Ja ne kaikki illat, kun mietti, uskaltaako tunnustaa ihastuksensa milloin kenellekin.

Nyt aikuisempana on niin paljon sellaista, jota ei voi kertoa, ei mitään kaihoisen onnellisia haaveiluun tuhlattuja iltoja eikä päiväkausien noloutta ja tuskaa. Haaveista liian moni on sellainen, että sellaisia ei pitäisi olla. Ja nolous ja tuska jatkuvat viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Onko siellä ketään?

Masennuin, kun tajusin, että edellisestä blogikommentista on yli vuosi. Tästä tajuamisen hetkestäkin on jo kuukausia.

Okei, kirjoitan aika vähän nykyään, oma vikani. Mutta olisi silti mukava tietää, käykö täällä ketään.

Iloksenne muutamia listoja.

Syitä, että kirjoitan niin vähän:
- enimmäkseen minulle kuuluu hyvää (olen oppinut olemaan kotona pitämättä kaikkia valoja päällä)
- vaikka tiedän, että minut on helppo tunnistaa näistä teksteistä, en silti halua esim. kertoa opinnoistani mitään sellaista, joka helpottaisi tunnistamista ennestään
- ja koska olen ymmärtänyt useiden tuttavieni lukevan/lukeneen tätä blogia, en enää uskalla kirjoittaa ns. kaikesta, kuten kirjoitin joskus teininä luullessani, että netissä voi oikeasti olla anonyymi. Ei minulle pelkkää hyvää kuulu, mutta en uskalla kirjoittaa kaikesta mitä on tapahtunut.
- en lue juurikaan kirjoja, eli en voi puhua niistäkään
- olen someriippuvainen, enkä siksi ehdi muuta
- minulla on liikaa opintoja, töitä ja luottamustoimia, tämä on syistä viimeinen, koska "kaikelle kivalle on aina aikaa", kuten minulle on sanottu

Asioita, joista en uskalla kirjoittaa (blogiin tai ehkä muuallekaan):
- mitä unta näin viime yönä
- miksi istuin laiturilla silloin kerran, kun olisin halunnut, että joku kysyy miksi istun siellä
- armenialainen luomiskertomus
- viime marraskuu, joka alkoi viime vuonna jo lokakuussa tai ehkä jopa syyskuussa
- syyni matkustaa Belgiaan (jos vain rahaa olisi)
- uusin kirjaprojektini, ihan eri lailla oikea projekti kuin aiemmat
- turkki

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Ihastuminen

On erikoinen tunne tavata (pitkästä aikaa) joku, johon on joskus ollut ihastunut. Tapaamisen sopiminen on ihan tavallista, mutta yleensä siinä vaiheessa kun on junassa tai bussissa tai muuten vain matkalla löytää uudestaan jotain niistä lämpimistä tunteista jotka on jo luullut unohtaneensa. Jotain siitä jännityksestä ja valosta.

En sanoisi, että ihastun uudelleen joka kerta, mutta jotain sellaista se kuitenkin on.

Keväällä tapasin ihmisen, jonka olin nähnyt traagisten ihastumistunteiden jälkeen vain muutaman kerran ja aina pitkin väliajoin. Ajattelin, että osaisin jo olla hänen ystävänsä ajattelematta mitään muuta, mutta yllättäen löysin ihan saman lämmön ja kiusallisuuden kuin aiemminkin. En lopulta mennyt töihin hänen kanssaan: minulla oli kaikki muut syyt mennä, mutta en halunnut kokea uudestaan samoja monimutkaisia tunteita ja kieltäydyin.

Ja tänä syksynä olen tavannut monesti ihmisen, jonka vuoksi olin ollut hetken valmis jättämään ihan kaiken järkevän opiskeluistani alkaen. Ennen tapaamisia olen aina ajatellut, miten mukavaa on, että sydämeni on rauhoittunut, mutta ei se kuitenkaan aivan ole.

Sen lisäksi, että tunteista on vaikea päästää irti, jää jotain muutakin lämpöä niihin ihmissuhteisiin, joissa on joskus ihastuttu. En osaa kuvailla sitä, mutta tunnen erityistä yhteyttä yhä kaikkiin ihmisiin, joita olen koskaan romanttisessa mielessä haikaillut. Joidenkin kanssa en ole enää oikeastaan lainkaan tekemisissäkään, mutta mietin heitäkin, ja toivon heille kaikkea hyvää heidän elämäänsä ehkä vielä "tavallisia" menneiden vuosien ystäviänikin enemmän.