perjantai 7. huhtikuuta 2017

Bryssel

Edellinen teksti venyi liian pitkäksi, joten päätin kertoa erikseen, miten omituinen suhde minulla on Brysseliin, jonka läpi olen tullut kulkeneeksi vähän turhan monta kertaa pelkkää pelkoa ja ahdistusta tuntien.

1.
Ajoin kaupungin halki, muistan vain päänsärkyni.

2.
Brysselissä oli nostettu hälytystasoa ja pelättiin akuutisti terrori-iskua sinä päivänä, kun saavuin Belgiaan. Junassa tiesi, milloin on saapunut Belgian puolella, sillä asemilla alkoi näkyä sotilaita. Minulla oli 20 minuutin vaihto pääasemalla, olin menossa maalle kauas kaupungista. Se oli pitkä aika odottaa. Katsella sotilaita, kelloa ja poikkeuskulkureittejä vuorotellen.

3.
Yksi onnellinen päivä. Päiväretki ilman akuuttia pelkoa. Vohveleita, turistinähtävyyksiä ja haikea ero asemalla.

4.
Vain viikkoja Brysselin 2016 iskujen jälkeen ajoin jälleen kaupungin halki junalla. Aurinko paistoi samalla tavalla kuin tänään laulaa mustarastas, eikä minusta ole koskaan tuntunut niin pahalta istua junassa ja odottaa, että se lähtisi jatkamaan matkaa. Viimeistään nyt aloin toden teolla inhota tuota asemaa.

Miten kaupunki saattoi näyttää niin tavalliselta?

5.
EU-kokouksen takia kaupunki oli jälleen hälytysvalmiudessa. Olin taas läpikulkumatkalla, mutta meillä oli myös asiaa Suomen edustustoon, aivan EU-korttelien tuntumaan. Koska lähin metroasema oli terroririskin takia kiinni, jäimme pois Maelbeekissa. Matkaseurani kysyi tietä konekiväärimieheltä. "Tänään tämä on varmaan maailman todennäköisin paikka terrori-iskulle", hän pohti kävellessämme muiden sotilaiden ja panssariajoneuvojen ohi. Emme puhuneet mitään metroaseman muistoseinästä tuoreine kukkineen ja muistoesineineen, mutta se näkeminen tuntui melkein samalta kuin Hiroshimassa käyminen.

Toivottavasti en joudu koskaan enää Brysseliin. Sen verran ison osan siellä viettämästäni ajasta olen ollut ahdistunut tai oikeasti peloissani, että kaupunki herättää minussa hyvin vähän mitään positiivisia tunteita. Se ei ole kaupungin syy, mutta jos sinne ei ole pakko mennä, välttelen jatkossa.

Eilen ja tänään

Eilen kuulin ensimmäistä kertaa tänä keväänä mustarastaan. En muistanut, että se kuuluu ikkunan läpikin. Tuolla se taas laulaa. Ja lokit, nekin kertovat että on kevät.

Luin uutisen Tukholmasta ja minusta ei tuntunut oikeastaan miltään.

Sehän tässä on kaikkein surullisinta.

Muistin sitä myötä uutisen Jokelan kouluampumisista. Sehän oli keskellä päivää, olin itsekin tietysti koulussa. Vaikka älypuhelimia ei vielä ollut, muistaakseni siitä oli jo jokin huhu ennen kuin menimme ET-tunnille, jonka aluksi opettaja otti Jokelan puheeksi. Voi opettajaparkaa.

Siinä vaiheessa oli uutisoitu, että yksi muu ihminen, henkilökuntaa, ja ampuja ovat kuolleet. En muista miltä tuntui, ei kai vielä kauheasti miltään. Muistan, miten ihmiset eivät vielä noilla tiedoilla pitäneet tapahtumaa niin täydellisen järjettömänä kuin miten se myöhemmin aina on muistettu. Minä en tainnut tietää, että kouluampumiset ovat jenkkiperinne, tuskin tiesi moni muukaan. Se oli hetken ajan yksittäinen omituinen rikos.

Luokkatoverini yrittivät keksiä syitä. "Ehkä se aikuinen oli tehnyt jotain pahaa sille? Vaikka hyväksikäyttänyt tai jotain vastaavaa?" En unohda tuota puheenvuoroa, vaikka en muista, kuka niin sanoi.

Sen iltapäivän ajan me luulimme, että tapahtumassa voisi olla jotain järkeä.

Nyt uutisissa ei ole enää yleisesti ottaen mitään järkeä ja siihenkin on turtunut.

Jokela on ensimmäisiä uutisia joka kosketti. Muistan kaikenlaista ala-asteelta: Myyrmannin pommin, Irakin sodan, Lontoon iskut, tsunamin, mutta olin liian pieni pelkäämään tai ahdistumaan. Yläasteella Jokela ja Georgian sota, josta puhuin edellisessä postauksessa. Kaikenlaista kauheaa lukiossa, en osaa nimetä mitään, joka olisi koskettanut oikeasti uudestaan ennen viime vuotta. Tai ehkä juuri ja juuri Pariisin iskut, mutta en vaihtanut profiilikuvakseni Ranskan tai Libanonin lippua.

2016 Bryssel. Olin kerrankin tuntikausia putkeen poissa netistä, kerrankin tein ensin läksyt iltapäivällä ja vasta sitten surffailin uutissivuille. Päivitin ikkunan monta kertaa, luin ajatuksitta otsikoita ja klikkailin edes takaisin, sillä en uskonut. Eihän tässä ole mitään järkeä, ei voi olla. Brysselistä on vain pari tuntia toiseen kotiini, Amsterdamiin.

Ja sitten Tukholma, jolle ei enää riitä tunteita, mutta joka on silti vain tunnin matkan päässä, lähempänä kuin Tampere tai Turku.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Maailma 2017

1.
"Ysiluokkalaiset on syntyneet vuonna 2001. Heille iskut WTF-torneihin ovat historiaa samalla tavalla kuin Kekkonen, jotain mikä on tapahtunut joskus toisen maailmansodan jälkeen, joskus kauan sitten", sanoi vanha opettajani.

Itsekin muistan vain vähän ajalta ennen terrorisminvastaista sotaa. Muistan ensimmäisen koulupäiväni - samalta syksyltä -, muistan kun Tarja Halosesta tuli presidentti, muistan Kosovon sodan. Mutta muistan Afganistanin ja Irakin sodan alun, sen mikä ysiluokkalaisille on jo historiaa.

2.
Pelkäsin maailmansotaa ensimmäisen kerran 8.8.2008 kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Olin yläasteella, en vielä ihan yhdeksännellä.

2.
Itkin tänäänkin kun luin uutisia. Yhdysvalloissa noin puoli miljoonaa ihmistä osoitti tänään mieltään Trumpia vastaan. Vietnamin sotaa vastusti 100 000 ja rasismia 200 000, 60-luvulla kun kansalaisyhteiskunta oli eli ja paloi viimeksi. Noiden lukujen vertailulle minä itkin.

Muistan Irakin sotaa (siis sitä toista, minulle on vain yksi Irakin sota) vastustaneet mielenosoitukset sekä ennen että jälkeen hyökkäyksen. Ja kun Yhdysvallat aloitti maahyökkäykset 20.3.2003, kirjoitin tapahtuman muistiin lapsellisella kaunokirjoituksellani. Erilliselle lapulle, johon piirsin rauhankyyhkyjä.

En tiedä, onko 20.1.2017 päivämäärä, joka pitäisi samalla tavalla kirjoittaa muistiin.

4.
En ole yleensä kovin hyvä muistamaan päivämääriä tai vuosilukuja.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Tuntuuko lehtijuttujen ihmisistä tältä

Tiedätkö ne aikakaus- ja sanomalehtien kertomukset vaikeuksiin joutuneista (tai niistä selvinneistä) perheistä? Avioliitto on ehkä alkanut ihan hyvin, mutta joku on mennyt rikki tai joutunut ongelmiin tai yhtäkkiä muu suku on hajalla tai mitä tahansa. Värikkäitä ihmiskohtaloita, joista on hauska lukea, koska ne eivät ole omakohtaisia. Koska oma perhe on ihan tavallinen tai ainakin suunnilleen normaali.

Ajattelevatko lehtijuttujenkin ihmiset niin?

Tajusin nimittäin tänään, että meidän tarinamme alkaa olla reportaasin arvoinen.

No, eiköhän tämä kaikki ole jonakin päivänä ohi ja jonkinlainen rauha jälleen. Tai ainakin uusia solmuja.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Onneksi et tiedä, että tämä viesti on sinulle

älä soita pianoa
olet liian kaunis

torstai 15. syyskuuta 2016

Asioita, jotka ovat viime aikoina itkettäneet

Aino Ackté, joka saapui Pariisiin samalle asemalle kuin minä vuosia myöhemmin, 18-vuotiaana, yksin.
Ystävä, joka lupasi tulla junamatkan päästä lohduttamaan.
Paraolympialaisten mainosvideo.
Se, että äiti oli samanikäinen kuin minä kun hänelle kirjoitettiin laulu, jota soitetaan vieläkin.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Mitä aikaa on tämä

"Tiedätkö, kun kysellään että 'mitä olisit tehnyt 30-luvun Saksassa'? Se aika on nyt, nyt pitäisi toimia niin kuin olisi silloin toiminut."

Näin sanoi ihminen jonka puheita olen aina uskonut ehkä liiankin hyvin (varsin tarkasti 10 vuoden ajan). Tuo lause herätti minussa melkein yhtä paljon pelkoa kuin kaikki uutiset mitä luen.

Enkä tee vieläkään mitään.

Näin Lapualaisoopperan uuden version. Itkin ensimmäisen puoliajan ja väliajan, melkein koko ajan, ääneti mutta välittämättä näkikö joku. Päätin, että alan oikeasti tehdä jotain muutakin kuin järjestää bileitä yliopistolla. En oikein tiedä mitä se jotain tulee olemaan, mutta jotakin edes vähän enemmän.

Kannan nykyään usein kädessäni kahta koruntapaista. Muovista Syyrian lippua muistuttamassa sekä kaikesta siitä, mikä maailmassa on pahaa ja väärin että siitä miten rakastan historiaa. Ja erikokoisista puuhelmistä kasattua sateenkaarikorua, jonka tein kesäleirillä ehkä viisi vuotta sitten. Se puolestaan muistuttaa minua kaikesta siitä, mikä on hyvää ja onnellista ja tärkeää.

"Mitä aikaa on tämä/ jolloin puhe puista on melkein rikos/ koska siinä vaietaan/ niin monista rikoksista"