Luin uutisotsikon ikätoveristani, joka tekee lupaavaa poliittista uraa ja olin kateellinen.
Luin myös äitini muistokirjoituksen puoluelehdestä. Mietin olisiko hyvä tavoite elämässä saada muistokirjoitus puoluelehteen.
Olen liian laiska tehdäkseni muuta kuin kadehtia ja itkeä vuorotellen.
Teen töitä lasten kanssa, se on ainoa kunnon asia mitä teen. Muut ajat olen tekemättä läksyjä ajoissa, lueskelen uutisia tai kavereiden lähettämiä linkkejä, siivoan hyödyttömiä kasoja pienemmiksi, laitan ruokaa. Tänä vuonna olen sentään kirjoittanut taas vaihteeksi, mutta en mitään kunnianhimoista.
Osaisinpa tyytyä siihen, että olen kasvattaja, siihen että leiriläiset kiittävät tai siihen että joku oikeasti oppii jotakin. Eihän kaikkien tarvitse kirjoittaa romaaneita tai olla ammattipoliitikkoja.
Ja silti. Mikään ei riitä, tiedän ettei se riittäisi vaikka istuisin lautakunnissa ja jakaisin lentolehtisiä ja opettaisin päivät ja kirjoittaisin yöt. Vaikka tiedän etten tyytyisi mihinkään, olen silti pettynyt siihen, miten vähän teen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti