Ehkä ihmiset ovatkin oikeasti hyviä

Tajusin muutama kuukausi sitten jotain tärkeää.

Mietin jotakin erään kaverini sanomaa tai tekemää ja hymyilin mielessäni, sillä tuo ihminen on niin ystävällinen ja mukava ja tekee niin paljon hyvää ympäristölleen. Ajattelin kuten monesti ennenkin, että tuo kaverini on poikkeuksellisen ihana ihminen. Vaikeahan tätä on sanoiksi pukea, mutta nuo ajatukset ja muistot toivat mieleeni toisenkin kaverin, joka on yhtä kiva. Ja kolmannen ja neljännen ja muita ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin, mutta joista paistaa se sama syvä ystävällisyys.

Tajusin, etteivät tuolla tavalla aurinkoiset ja avuliaat ihmiset ole sittenkään äärettömän harvinaisia.

Maailmassa on sittenkin aika paljon ihmisiä, jotka tulevat toiselta puolelta kaupunkia keittämään teetä kuumeiselle, ostavat tupla-annoksen ruokaa voidakseen jakaa sen, jaksavat kuunnella, jaksavat tehdä yhdistyshommia ja käydä talkoissa, eivät puhu pahaa kenestäkään, hymyilevät ja auttavat.

Miksi minulla on kestänyt näin kauan huomata, että ystävällisiä ihmisiä on paljon? Onko kyse lopultakin ihan vain siitä, että nyt olen kuplassa, jossa on hyvä olla keskimäärin ankean ala-asteseuran ynnämuiden varhain tavattujen ikävien ihmisten jälkeen?

Olisiko minun pitänyt tajuta tämä jo aiemmin?

"Mä olen kateellinen sulle"

Penkkarit on upea tilaisuus, tajusin sen viime vuonna kun olin katsomassa niitä ensi kertaa elämässäni (sitä edellisenä vuonna olin toki ollut ajelulla). Tänä talvena olin matkalla yliopistolle, kun näin pari penkkarirekkaa, ja tajusin missaavani tuon upean - niin ihanan iloisen! - karnevaalin, koska minulla on pakollinen luento.

Tapasin ennen luennon alkua kaverini, jolle kerroin siitä, miten tahtoisin katsomaan penkkareita, enkä luennolle, ja houkuttelin häntä mukaan (vaikken lopulta lintsannut itsekään). Kaverini hämmentyi siitä, miten tärkeänä tunnuin pitävän penkkareita. "Mä olen kateellinen sulle", hän sanoi, enkä ymmärtänyt, ennen kuin hän selitti. Jotain sellaista, että hän kadehtii sitä, miten pienestä voin ilahtua niin paljon.

Hämmennyn joka kerta, kun minua väitetään helposti ilahtuvaksi tai iloiseksi tai positiiviseksi tai jotakin sellaista. Enhän minä ole sellainen oikeasti! Minähän olen stressaantunut ja väsynyt ja ikuinen pessimisti ja pelkään maailmanloppua ja sotaa ja uutta opetussuunnitelmaa ja valitan siinä sivussa kaikesta (tuota viimeistä kuulen turhan usein ihmisten sanovan minusta...)

"Onnellisuus on sitä, että osaa iloita pienistä asioista" lukee erään enemmän tai vähemmän masentuneen sukulaiseni keittiön seinällä, on lukenut niin kauan kuin muistan. Ehkä se on totta. Ehkä penkkareista ilahtuminen ja kauniille musiikille itkeminen ja pimeässä hymyily ja kaikki sellainen on ihan yhtä todellista kuin ahdistus ja pessimismi, ihan yhtä todellisesti osa minua.