Matematiikka on lempitaiteeni.
Luen lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä koe enää osaavani juuri mitään. Mitä pidemmälle opiskelee, sitä vähemmän tietää. Yhdeksikön keskiarvoni on huijausta, en ymmärrä todellakaan tarpeeksi. Ennen kaikkea, en ole luova.
Ala-asteella matematiikan tunneilla piirretään numeroita ja opetetaan yhteenlasku. Yläasteella (joka ylipäätään on vain hankalien teini-ikäisten välivarasto) harjoitetaan lisää aritmetiikkaa. Vasta lukiossa aletaan viimein pikku hiljaa opettaa jotakin, ja lähinnä sielläkin näpytellään laskimeen numeerisia arvoja, kirjataan ne ylös, tehdään tarkoituksenmukainen algoritmi ja ollaan "valmiita". Yliopistoon en varmaan uskalla, koska enhän osaa mitään.
Luokkatoverini mainitsi kerran, että nukkui yöllä vain pari tuntia. Kysyin miksi. "Sain niin kiinnostavan matemaattisen idean, etten saanut nukuttua ennen kuin kokeilin toimiiko se."
Olen todella kateellinen hänelle ja muille matemaattisesti lahjakkaille. (Toki myös monille muille lahjakkuuksille)
"Yhtä vaivattomasti kuin kuolevaiset hengittävät tai kotkat kohoavat siivilleen", kuinka hienoa olisi osata matematiikkaa noin. (tuo lause on sanottu 1700-luvun matemaatikko Eulerista).
Matematiikka on eksaktia ja täydellistä ja kaunista, eikä kuitenkaan ole. Muistan, miten minuun sattui kun opin Gödelin "Epätäydellisyyslauseiden" olemassaolosta ja sen, ettei maailmamme muistuta geometrian oppikirjojen kuvaamaa euklidista geometriaa todellisuudessa juurikaan.
Matematiikkaa lähemmäs täydellisyyttä ei silti pääse.
