Kirjailijasukumme vauhdissa

Liiottelevat otsikot voittoon!

Sisareni on kirjoittanut esimerkiksi aina. Tänä keväänä julkaistaan hänen esikoisromaaninsa. Harmittaa, etten voi mainostaa kirjaa (yritän kovasti kuvitella tämän blogin olevan jokseenkin anonyymi). Minä pidän sisareni teksteistä, ne ovat hyviä, enkä sano tätä vain siksi että hän on minulle sukua. Luin eilen kolme sivua hänen edellistä (omakustanne)romaaniaan ja aloin itkeä, taas kerran, vaikka olen lukenut kirjan monesti.

Minun sisareni on kirjailija. En tiedä mitä hienompaa hän voisi olla.

Minä aloin viime kuussa kirjoittaa romaania. Se kuulostaa todella eeppiseltä, pidän tuosta lauseesta hyvin paljon. En tiedä valmistuuko se ikinä, vähän päälle 8000 sanaa tällä hetkellä kasassa. Vaikka olen aina ajatellut, että haluaisin kirjoittaa jotain Suurta ja Maailmaa Syleilevää, kyseessä on arkinen nuortenkirja.

Kirjalla on minäkertoja, ja tuo tyttö muistuttaa minua hyvin paljon. Se en ole minä kaksi vuotta sitten, mutta paljon samaa meissä on. "Jokainen kirjailija kirjoittaa esikoisteoksensa itsestään", ihan varmasti.

Olen jo suunnitellut omistuskirjoitusta. Vaikka todennäköisyys, että kirjastani koskaan tulisi mitään, ei kukaan kiellä haaveilemasta :) Jo kirjoitusprojekti on joka tapauksessa omistettu "sille, jonka syytä kaikki on", ja vähän muillekin tärkeille ihmisille.

Karuja totuuksia maailmasta 12.3.2011

1) Ihmisiä kiinnostaa se, mikä on lähellä ja joku koskettaa suoraan itseä tai tuttavia
2) Japanissa on tapahtunut/tapahtumassa ydinvoimalaonnettomuus

Ja sitten totuuden 1 nojalla vähän vähemmän tärkeitä asioita.
3) Libyassa on käynnissä sisällissota
4) Suomessa on kohta vaalit

Enpä jaksanut eilen edes vilkaista uutisia, oli tärkeämpää tekemistä (ruuanlaitto, koulu, ystävä tuli käymään). Tänään meni liian vaikeaksi olla huomaamatta. Ja minä vihaan sitä totuutta, että ihmisiä kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun maailman tapahtumat liippaavat läheltä. Minä tunnen tokiolaisen, hänen sukuaan asuu vielä lähempänä tuhoaluetta. Kauheaa.

Olen koko arabimaailman kuohunnan ajan kuvitellut kirjoittavani tänne blogiini jotain maailmaa syleilevää aiheesta (yhden ei-niin-mahtavan novellin sentään sain aikaiseksi), mutta en ole saanut aikaiseksi. On hienoa, että kansa on noussut kapinaan, voittanutkin (nyt enää toivomme että tulos on todella parempi) mutta...en minä osaa kirjoittaa sellaisesta.

Japanista oli jo tämän päivän Hesarissa kolme sivua. Arabimaiden tapahtumista on ollut 'parhaimmillaankin' kaksi sivua, ja joskus Libyan tapahtumien sijaan etusivulle ovat päässeet esimerkiksi floridalaiset eläkeläiset. Uutisten sisällön jälkeen toiseksi kiinnostavinta on minusta se paikka, jonka se on lehdessä ansainnut. Kauanko sodan/onnettomuuden/vallankumouksen/jne täytyy kestää, jotta se ole enää pääuutinen?

Minua kiinnostaa Japanin tilanne, koska koen sen läheisemmäksi kuin Afrikan. Se on totta, ja ehkä se saa ollakin, mutta asia täytyy tiedostaa.

Japani ja sen uutiset eivät nimittäin ole tärkeimpiä tai edes tärkeämpiä.

"Sinun tähtesi ovat niitä, jotka nauravat"

En ymmärrä
miten kukaan voi olla rakastumatta
tähtitieteilijään
sellaisen kohdatessaan

Musiikki on vanha keksintö
filosofiaakin on ollut kauan
ja runoja lienee kirjoitettu
heti kun joku on keksinyt kirjaimet

mutta entä tähdet! ja niiden tulkitseminen!

yöntumma elokuun taivas "tuolla on kassiopeia" yhteinen pimeä
karkuretket ja viileä tuuli
kasvava rakkaus

tuhat vuotta aiemmin: jotkut toiset melkein-saman taivaan alla...

kymmenentuhatta vuotta...

miljoona vuotta... savannilla tytön silmissä
sama katse taivasta varten, rakkautta varten

- - -
Tähän kohtaan ikävä paljastus, en ole koskaan rakastunut tähtitieteilijään. Tähän piti liittää myös jotakin liittyen Pikku Prinssi -kirjaan, (otsikko on sitaatti siitä) mutta luulen että runoon ei mahdu tuon enempää. Onhan siinä jo koko avaruus ja suurempaakin, rakkaus ;)

Runotorstain haastekuvaan kirjoitettu.

Hän näyttää nauraessaan
entistäkin enemmän Pikku Prinssiltä
vaaleat kiharat ja syvät silmät
parempaakin:
utelias katse