Olin todella surullinen, kun Peter von Bagh kuoli.
En oikeastaan edes tiedä von Baghista mitään. Hän oli jonkinlainen mediapersoona ja teki kirjoja ja elokuvia. Hän oli Linnan juhlissa, äiti bongasi hänet sieltä ainakin kerran. Tiedän, että von Bagh on tehnyt kuuluisan Helsinki-elokuvan, joka alkaa jäänmurtaja-filminpätkällä (en tiedä miksi muistan juuri tämän), ja sen, että äitini työskenteli joskus kauan sitten hänen kanssaan. Ilmeisestikin von Bagh oli tehnyt äitiini suuren vaikutuksen, se kävi ilmi aina kun jossain mainittiin von Bagh.
Sitten eräänä päivänä näin lööpeissä tiedon von Baghin kuolemasta, ja meinasin alkaa itkeä (se oli aikaa, jona en edes yleensä itkenyt lehtiä lukiessa). Olin surullinen kai siksi, että äitini olisi ollut surullinen. Kaipasin tuota tuntematonta miestä kaiken äidiltäni kaipaamatta jääneen kaipuun voimalla.
Toisaalta puolisen vuotta äidin kuoleman jälkeen olin konsertissa, jossa esiintyi sittenkin ihminen, jonka olin luullut äidin puheiden perusteella lopettaneen jo esiintymisen. Sen miehen piti olla vanha ja kuolemansairas, mutta sittenkin hän oli lavalla aivan kuin ennenkin. Tai ainakin melkein kuin ennen, oli hänellä tuoli ja väsyneen ihmisen elekieli. Mutta hän juonsi ja lauloi kuin ennenkin, ja minä itkin, sillä kaikkien muiden tunteiden lisäksi olin niin onnellinen siitä, että vaikka äitini on kuollut tuo mies on yhä hengissä.
En muista tuon esiintyjän nimeä, en tiedä elääkö hän vielä enkä voi sitä kovinkaan helposti selvittää. Mietin sitä silloin tällöin. Jos hän on kuollut, minun pitäisi surra häntä kuten von Baghia, jos hän elää, itkisin jälleen ilosta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti