Ei kukaan

"Jos Niinistöstä tulee presidentti, me muutetaan ulkomaille"

2012-01-28T21:22:00.003+02:00

En voi olla mainitsematta: kuulin tänään, etten kelpaa kunnallisvaaliehdokkaaksi. Mutta asiaan, puolikkaat vaalit jäljellä vielä ennen sitä.

En ollut pitänyt sukupuolineutraalia avioliittolakia tärkeänä ennen toissa talvea, se oli vain pieni yksityiskohta maailmassamme, joka ei ole missään muussakin suhteessa täydellinen. Yksi yöllinen keskustelu pysäytti kuitenkin miettimään. Heitimme läppää, jossa oli jotain sellaista että porukan humanistinainen menee naimisiin yhtä köyhän toisen humanistin kanssa. "En voi, se on kiellettyä", hän sanoi. Se oli sivuhuomautus eikä katkera eikä mitään sellaista, mutta sai minut tajuamaan jotakin.

On typerää puhua näistä vaaleista viitaten toisen ehdokkaista seksuaaliseen suuntautumiseen. Sillä ei pitäisi olla mitään väliä, eikä sillä minun mielestäni oikeastaan olekaan. Silti: olisi hienoa, jos Suomi saisi seksuaalivähemmistöön kuuluvan presidentin. Vain siksi, että niin monen olisi opeteltava suvaitsevaisuutta. Niin valtiovierailijoiden kuin monen tavallisen kansalaisenkin.

Minua nimittäin järkytti, kun televisiossa suomalainen kunnavaltuutettu sanoi, ettei halua Suomeen presidenttiä jonka "seksuaalinen suuntautuminen ei ole kristillisten arvojen mukaista." Asun Helsingissä ja tuttavani ovat suvaitsevaisia tälläisissä asioissa, minun oma pikku kuplani, jossa ihmiset ovat kivoja toisilleen, rikkoutui tuohon lauseeseen.

"Vielä paljon on muutettava/ ennen kuin maasi kelpaa". Laulun sanat ovat totta, ja olen surullinen että vielä vuonna 2012 agitaattorin syntymän jälkeen ne ovat totta tässäkin suhteessa.

- Otsikko on kaikki mitä muistan viime presidentinvaaleista: äitini painokas lausunto toisen kierroksen ääniä laskettaessa. Sittemmin tiedän kyseisestä herrasta vähän enemmänkin... mutta kuvani ei ole parantunut.

Hienoja tapoja tutustua ihmisiin

2012-01-25T16:04:00.002+02:00

Saada mustelma takaraivoon pallosta. Vahingossa tietysti. Olla vähän aikaa vihainen ja sitten tutustua pallottelijaan, joka antaa takuttaa hiuksensa ja puhuu erikoisista asioista.

Kalliopolulla eeppisessä maisemassa kiipeillessä,
"Apua täällä on liukasta"
"Älä huoli, jos putoat mä pelastan sut."

Valvoa yö uusien tuttavien kanssa. Katsella tähtiä tähtitieteilijän pojan kanssa.

Tutustua siten, ettei muista mistä ystävyys on alkanut. Kun yhtäkkiä vain huomaa löytäneensä ihmisen joka on melkein sisko, mutta ei voi muistaa, milloin on tavannut tämän ensi kertaa.

Lisää esittelynpätkää

2012-01-08T11:05:00.002+02:00

Osa 8 – Kouluaikani
Olen aina viihtynyt koulussa. Suurin osa ystäviäni ja tuttujani on aina ollut siellä, ja kyllä minä opetuksestakin pidän. Lukiosta olen pitänyt vielä peruskouluakin enemmän: valinnanvapaudesta, siitä että oppiikin jotain ja itse koulustani.

Osa 9 – Uskoni
Sanon usein uskovani vain fysiikkaan ja rakkauteen. Ja ehkä sattumaan. Mihinkään yliluonnolliseen en halua uskoa, mutta aina välillä käy kyllä mielessä, että jos sittenkin... Menetin noin vuosi sitten sokean uskoni matematiikkaan, kun kerran edes siitä ei voi varmasti tietää, miten mistään voisi?

Osa 10 – Rakastan
Rakastan elämää. En tietenkään joka hetki, mutta useimmiten. On suuri vääryys, ettei venäläistä laulua "Rakastan sinua, elämä" ole käännetty suomeksi tarkkaan: olen lukenut raakakäännöksen ja ne sanat ovat ihanat. Rakastan sitä, että tunnen ainakin jotain, hyviä tunteita mutta jonkin verran myös ikäviä.

Osa 11 – Sisarukseni
Siskoni on ihana ihminen. Ensimmäinen idolini ja ainakin tärkein. Huomaan pitäväni siskoni kaltaisista ihmisistä ja pyrkivän sellaiseen elämään kuin mitä isosiskoni elää.

Osa 12 – Käsilaukussani
Vaihtelen laukkua usein, eikä koulureppua lukuunottamatta niiden pohjalle päädy mitään mielnkiintoista. Repussani on noppia ja korttipelejä, origamikuutio, Tintin-penaali, harppi ja kaksi laskinta sekä tietenkin kasa kaikkea ennalta-aavistettavaa.

Osa 13 – Tällä viikolla
Olen istunut liikaa tietokoneella, kuten yleensäkin, mutta tehnyt muutakin. Olen viettänyt aikaa monen rakkaan ihmisen kanssa, tämä on ollut hyvä viikko.

Osa 14 – Mitä minulla oli päälläsi tänään? [kiinnostavaa]
Marimekkoa. Maailmassa on ehkä kaksi vaatebrändiä jota voisin käyttää, Marimekko on niistä toinen.

Osa 15 – Unelmani
"Elää hyvä elämä". En jaksa keksiä tarkempaa erittelyä, unelmani ovat enimmäkseen tavanomaisia ja kirjoitettuna kuulostavat siis kliseiltä.

Osa 16 – Eka suudelmani
Se oli ihan ookoo: en osaa sanoa mitään muuta. Se ei ollut kamalaa eikä ihanan romanttista, eikä ikävä kyllä kovin runollistakaan. Elokuinen ilta-aurinko ja rumia taloja taustana.

Osa 17 – Mieleisin muistoni
Tällä hetkellä se on ehdottomasti jokin hetki tältä syksyltä, mutten osaa sanoa mikä. Mieluisiin muistoihin liittyy mieluisia ihmisiä, ainakin minulle se on aina niin. Sellainen hetki kun kaikki tuntuu olevan hyvin eikä ole kiire.

Osa 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
En yleensä tee syntymäpäivänäni mitään kovin erikoista. Viime vuonna oli oikeastaan aika mainio syntymäpäivä, olin ravintolassa, aloitin lukemaan hyvää romaania, nukuin yksin isossa talossa ja mietin asioita.

Osa 19 – Kaduttaa
Vihaan noloja tilanteita, vihaan hyvin paljon. Vaikka sellaisia, kun ihmiset ymmärtävät väärin tai nolaa itsensä käyttäytymällä typerästi. Niitä jää miettimään pahimmillaan vuosiksi: mitä olisi pitänyt tehdä toisin, miten olisin selviytynyt paremmin.

Osa 20 – Tässä kuussa [ei ole tapahtunut vielä paljon]
Uusivuosi oli harvinaisen mukava. Olin ulkosalla hyvässä seurassa ja näin ekaa kertaa vuosiin paljon raketteja, oli pitkästä aikaa oikea 'uudenvuodenfiilis'.

...Näitä on vieläkin 11.

Jälleen uusi vuosi

2012-01-05T11:10:00.003+02:00

Tapahtumarikasta ja onnen hetkiä sisältävää uutta vuotta kaikille! :)

Lueskelin taas kerran yhtä vastaa-näihin-kysymyksiin-jos-sinulla-on-tylsää -juttua netissä (oletan aika monen tietävän nuo kyselyt, joilla monet täyttävät facebookkia tai irc-gallerian blogia tai vastaavia). Nuo kysymykset olivat kuitenkin sen verran järkevät, että ajattelin vastailla niihin tänne järkevää kirjoitusaihetta odotellessa.

osa 1 - Esittele itsesi ja elämäsi noin suurinpiirtein
Lempisanani tällä hetkellä ovat onnellinen ja eeppinen. Harrastan valittamista ja maailma-ahdistusta, mutta viihdyn keskimäärin erinomaisesti tässä maailmassa. Haaveilen ja pelkään paljon, mutta olen hyvin pienen osan ajasta niin sofistikoitunut tai kultturelli kuin blogini väittää.

Osa 2 – Eka rakkaus
En osaa vastata, tuohon on monta vastausta, riippuu mitä tarkoitetaan. Mutta kun puhutaan henkilöstä nimeltä Ensirakkaus, tiedän kuka hän on. En osaa kirjoittaa hänestä järkevästi, koska maailmani on edelleen varsin usein vaaleanpunaista hattaraa...

Osa 3 – Minun vanhempani
He ovat vaikuttaneet minuun paljon, ja pidän vaikutuksesta. Minua vietiin pienenä kirjastoon ja Stockmannille, ja tässä sitä ollaan. Teini-ikä on toistuvaa konfliktia, joo, mutta silti - kiitos heille melkein kaikesta.

Osa 4 – Tätä olen syönyt tänään [mielenkiintoista, eikö]
Leipää paputahnalla, josta ei tullut yhtä hyvää kuin viimeksi.

Osa 5 – Parasta musiikkia
Ehkä kirjoitan tästä enemmänkin joskus, mutta: parasta mitä tällä hetkellä tiedän ovat Ultra Bra ja Scandinavian Music Group. Ensimmäistä olen kuunnellut jo ainakin kymmenen vuotta, mutta rakastuin todella tuohon musiikkiin vasta lukiossa.

Osa 6 – Minun päiväni
En ole kuin syönyt aamiaista, mutta kohta lähden tapaamaan rakastamaani ihmistä. Palaan sieltä kotiin, liian aikaisin kuten aina, tai siis siltä se tuntuu, ja tapaan illalla ehkä vielä toisenkin tärkeän ihmisen. Ensimmäisen kanssa puhun vähän ja toisen kanssa hyvin paljon.

Osa 7 – Paras ystäväni
Sanon nykyään, että minulla on kolme parasta ystävää. Vaikken ole heistä kenellekään se kaikkein tärkein ihminen. Yksi heistä on bestis kymmenen vuoden takaa, kahteen muuhun olen törmännyt sattumalta eikä kaikki ole aina mennyt hyvin. Kaikkien kanssa puhun ja teen eri asioita, enkä enää kaipaa yhtä ystävää joka olisi "parempi" kuin muut. Olen oppinut heiltä paljon.

Tämä jatkuu, jos jaksan jatkaa.

Rakkaat lukijat, mitä te haluatte blogiltani vuonna 2012?

Jouluaattona 2011

2011-12-24T12:23:00.003+02:00

On joulu, eikä minulla ole oikein mitään sanottavaa.

En ole kristitty. En usko kapitalismiin.

Season's greetings, kuten englanniksi sanotaan,
kaikille lukijoille, koneen ulkopuolisen maailman läheisille ja kaikille muillekin.

Rauhallista uutta vuotta, maailma.

Jos saisin yhden toivomuksen, olisin varmaan itsekäs kuten useimmat ihmiset, mutta kolmesta toivomuksesta antaisin muulle maailmalle ainakin yhden.

Rauhaa ja suvaitsevaisuutta.

(miten joka vuosi onnistun kirjoittamaan tasan 35 blogikirjoitusta?)

O tempora, o mores

2011-12-01T18:04:00.001+02:00

Kouluun kirjoitettu kolumni, vai pakinako tämä olisi...

On aina yhtä mukava kuulla, kun viimeiset kunnon sukupolvet kertovat, miten ennen oli paremmin. No, ehkä me nykynuoretkin unohdamme neljässäkymmenessä millaista oli aikanaan Elää, mutta sitä odotellessa lueskelin tuossa muutamana iltana aikalaiskuvauksen 60-luvulta, eikä sen maailma kovin vieraalta tuntunut. Nuoriso ryyppäsi ja hölmöili ihan tutun oloisesti. Järkyttävimpänä seikkana puheenparsikin oli samaa kuin mihin koulun käytävillä on tottunut.

Kuulen jonkun nyrpistävän nenäänsä epäuskoisena. Että ei kai nyt kuusikymmentäluvulla tuollaisia. Mutta ihan niin kuin koulussakin opetetaan, ei ihmisluonto mihinkään muutu. Hannu Salaman Juhannustansseissa on kovin paljon totta ja tuttua. Ahaa, se jumalanpilkkakirjako kertoo muka historiasta, tuhahtaa nyt joku kirjasivistynyt lukija. Ei kannattaisi tuhahtaa, siinä kirjassa on niiden kahden sivun lisäksi aika paljon muutakin idiotismia, sekoilua ja rumien puhumista.

Onhan siinä tarinakin, nuoriso viettää juhannusta tanssilavalla, ryyppää muka salaa, nai muka salaa, ja enimmäkseen on onneton. Miehet kaahaavat maalla ja vesillä, himoitsevat varattuja naisia ja ovat olevinaan suuriakin persoonia. Monelle illan jännittävin hetki on se, kun kokonsytyttäjä meinaa urpoilullaan aiheuttaa maastopalon.

Tarkoitukseni oli puolustaa nykynuorisoa, mutta oikeastaan maailman muuttumattomuus jäi vaivaamaan. Kuussa on käyty, meillä on internet ja kännykkäkin kaikilla, mutta maailman mahdit eivät ole muuttunut minnekään. Miehet vievät yhä, puhutaan sitten valssista tai talouselämästä, ja motiivina on turhan usein viina tai vielä useammin, naiset.

On masentavaa, etten voi olla uskomatta realismiksi kirjan viimeisiä sivuja. Suuren onnettomuuden ja tragedian jäljiltä miestä ei jaksa kiinnostaa mikään muu kuin miettiä, millaista olisi ollut maata pelastamansa nainen.

:)

2011-11-28T09:13:00.003+02:00

Awardin säännöt:

1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2) Kirjoita seitsemän randomfaktaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä sama award 15 parhaalle blogille/blogaajalle.

Oho. Luen niin epäaktiivisesti nykyään muiden blogeja, että olin suunnilleen unohtanut että tälläisiä kiertopalkintoja on olemassakaan. Kiitos siis tämän blogin ekasta palkinnosta, Liekki!

Rikon sääntöjä sen verran, etten jaa tätä eteenpäin. En oikeastaan lue säännöllisesti kuin noin viittä blogia, mitä minä tätä kaikille heille jakaisin.

Ja nyt siis satunnaisia faktoja.

1. pelkään koiria. Irrationaalisesti, alitajuisesti. En niitä koiria, jotka tunnen.
2. haaveilen rakastuvani ihmiseen, joka osaa jatkaa japanilaista runoa jota siteeraan hänelle. Ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, mutta ehkä vielä joskus...
3. luulin ainakin 10 vuotta elämästäni, etten pidä tanssimisesta. Erehdyin.
4. rakastan teetä. Olen puolihifistelijä, en saa enää alas halpaa pussiteetä. Hyvä tee pelastaa paljon.
5. kuuntelen hyvin vähän ulkomaista musiikkia, mutta lempikappaleeni on espanjankielinen.
6. soitin joskus kitaraa. En ole musikaalinen, en oppinut, jaksanut oppia. Luovutin.
7. on hienoa, jos voi kuvailla tekemisiään eeppisiksi. Tai jos ne kuulostavat siltä, että ne ovat jostain romaanista.

Mikä ärsytti minua eilen osa monta

2011-11-26T14:35:00.005+02:00

Nimittäin adventtiaamunavaus.

Olen oppinut, että uskovaiset ihmiset ovat ihan tavallisia ja on ookoo uskoa johonkin yhtä järjettömään kuin vaikka Jeesus, mutta kirkon ja yhteiskunnan liitto ei lakkaa ärsyttämästä. Miksi lukiolaiset lukitaan liikuntasaliin kuuntelemaan tarinaa aasilla ratsastavasta profeetasta? (Okei, paljon pelottavampaa on toki ala-asteikäisten tai päiväkotilasten uskonnollinen kasvattaminen, mutta onneksi olen jo ehtinyt melkein unohtaa sen. Ei siitä enempää)

Yläasteellamme ei-luterilaisille oli (lähes) aina varattu uskontotilaisuuksien ajaksi muuta ohjelmaa. Ne tilaisuudet olivat tosin melko kamalia: minulle jäi arvoitukseksi, miten suomalaisten sketsien katsominen on verrannollinen joulukirkkoon. Silti jaksoi ärsyttää enemmän se, että nyt lukiossa mitään vaihtoehtotilaisuutta ei ollut. Huokaus.

Miksi koulu ja muut vastaavat instituutiot yhä 2010-luvulla pakkosyöttävät kristillisyyttä? Miksi?

Eikö voisi olla jo aika poistaa kaikki uskonnonopetus koulusta, poistaa uskonnolliset päivänavaukset, joulukirkot, syyskirkot, kaikki. Jos ihminen uskoo jumalaan, ei sitä uskoa vahvistamaan tarvita koulua. Uskonto voi olla osa suomalaisia perinteitämme ja sitä rataa, mutta ei ikuinen. Maailma muuttuu, jos joku ei ole sitä vielä huomannut. Valtiokirkko ei ole nykypäivää.

Tavaraa tavaraa tavaraa

2011-11-18T14:38:00.006+02:00

Liekki kirjoitteli omassa blogissaan rakkaista esineistään, ja inspiroiduin tekemään saman (muilta pöllittyjä aiheita viime aikoina, huomaan...)

Vaikka huoneeni on täynnä esteettistä krääsää, oli vaikea keksiä mitkä esineistä ovat oikeasti tärkeitä. Näiden valitsemieni lisäksi on paljon muutakin olennaista, muita lahjoja, vanhoja esineitä, rakkaita vaatteita - ja kirjat. Kaikkia tärkeitä kirjoja ei saisi kuitenkaan mahtumaan yhteen kuvaan. Ihan fyysisenä olentona mulle tärkein kirja on varmasti ensimmäinen lempirunokirjani, Brechtin Runoja.

Alimmaisena ensimmäinen go-lautani. Se on minulle tärkeä peli, vaikka lähikuukausina olenkin pelannut todella vähän. Varsinkin tuo nimenomainen matkalauta on reissannut paljon ja sillä on pelattu monta muistorikasta peliä. Golaudan alta pilkottaa tietokonehuoneen sohva: lempihuonekaluni. Se ei ole kovin kaunis, eikä oikeastaan edes käytännöllinen, mutta jostain syystä se on paras paikka lukea ja usein jutellakin.

Päiväkirjani ovat asia, jonka haluaisin pelastaa tulipalolta. Haluan muistaa asioita, ja päiväkirjoihin on tallennettu tuhansia hetkiä. Niissä on myös iso osa kaunokirjallisesta tekstistäni. Yhteen tuollaiseen kierrevihkoon mahtuu muutama kuukausi, kirjoja on siis monta: kuvassa tämän hetkinen vihkoni.

Viuhka ja kaulakoru ovat lahjoja. Ne on saatu eri ihmisiltä, mutta molemmat kesällä, ilman syytä, ja tavallaan samanlaisessa tilanteessa vaikka eri vuosina. Molemmat lahjanantajat olivat eräitä elämäni tärkeimmistä ihmisistä silloin, ja onneksi ovat yhä. Kaulakorua käytän usein, viuhkaa en: sen toisella puolella on ruma kuvio ja toisella puolella - runo. Minulle on kirjoitettu elämäni aikana (tietääkseni) noin kolme runoa, ja yksi niistä tuohon viuhkaan.

Laulu asioista osa 7 - Helsinki

2011-11-06T13:29:00.003+02:00

Hesarin Nyt-liitteessä listailtiin ihmisten syitä rakastaa Helsinkiä, ja inspiroiduin. Kotikaupunkini on minulle hyvin rakas. Tajusin sen vasta joskus yläasteella, ja pakkohan se on myöntää että vasta Kjell Westön kirjoja luettuani. Tällä kaupungilla on sielu.

Artikkelin mukaan useimmat sanoivat rakastavansa merta ja toisaalta öitä. Niin minäkin. Näkymä avomerelle Kaivopuistossa, kanava jonka rannalla olen suudellut, hiekkarannat Kivinokalla tai Mustikkamaalla, Merihaka ja Sörnäinen kaikessa kauheudessaan, varsinkin öisin: silloin Merihaka näyttää palalta suurkaupunkia. Ja talvella on aina yhtä hienoa kävellä jäällä ja ihailla maailmaa uudesta kulmasta.

Yöt, olen alkanut muutenkin rakastaa niitä viime aikoina. Seitsemältä aamulla valvotun yön jälkeen tuuli Keskuspuiston puissa, maailmassa ei ole kuin kaksi ihmistä, olemme väsyneitä tajuamatta sitä, ja onnellisiakin, on hieman kylmä ja on senkin vuoksi pakko istua ihan vierekkäin. Taksimatka lentokentälle aamuyöllä pimeän ja aution kaupungin halki. Salaa keskellä yötä ulkona kulkeminen. Leikkipuisto ja keinuminen pimeässä. Se, kun toiskaupunginosalainen ystävä pelkää illalla ja itse ei pelkää kotikaupungissaan, ei ikinä, ei ainakaan kovin paljon.

Ja muita syitä. Täällä on hyvin kauniita paikkoja. Puutalot, sisäpihat, kivijalkakaupat varsinkin Kalliossa, puistot, ja metsän tuoksu Keskuspuistossa tai Käpylässä. Keskellä Puu-Vallilaa on kallio, jonka päältä on aina yhtä ihana katsella puutaloja ja heti niiden takana tavanomaisen rumana levittäytyvää kaupunkia. Liian suuri liikenneympyrä Haagassa. Persoonattomat esikaupunkialueet: satunnaiset kävelyretket niihin. On mahdoton eksyä, koska lopultakin tämä on hyvin pieni kaupunki. Pitkät bussimatkat, ja se miten ihanan ja tuskallisen hitaasti juna ajaa Pasilasta keskustaan. Niin, ja junamatkan varrella Linnunlaulun puutalot ja kaunis Töölönlahti.

Ihanat kahvilat, pienet persoonalliset paikat, jonne voi piiloutua maailmalta. Se hieman kiusallinen tunne, että kantakahvilan pitäjä tietää minusta ja ystävistäni hyvin paljon. Kirjastot, varsinkin Kallion kirjasto, ja toisaalta Pasila, koska siellä on suihkulähde.

Minulla on valokuvamuisti siten, että muistan hyvin paljon paikkoja joissa olen käynyt keskesteluja, ollut ihmisten kanssa. Rakastan paikkoja, joista minulla on hyviä muistoja.

Paikka

2011-11-04T17:49:00.004+02:00

kesti kauan ymmärtää mikä se tunne on
kun kävelee Rautatiekatua ja askel kevenee
kun tuntuu vatsassa asti hassulta
kun liikennevalot ovat aina liian hitaat
ja sitten onkin jo melkein pakko juosta

sehän on tietysti rakkautta

ihan tavallisen näköinen talo ja ovi
eikä sisälläkään oikeastaan
ole kovin kummallista
mutta minä hymyilen niin kuin rakastetulle hymyillään

heitän takkini tuolille
pyydän kupillisen teetä, jolla on kiinalainen nimi

uppoan kahvilan pehmeään syliin
olen kotona

- -

Pitkästä aikaa runotorstai. On minulla kotikin, eikä täällä ole kauheaa tai mitään sellaista - silti usein tuntuu että oikeasti kotini on muualla. Yksi paikoista, jossa ainja olen kotonani on Kahvila Soihtu Töölössä. En kuulu sen vakiojengiin, käyn siellä harvoin, mutta silti: se on vaan maailman parhaita paikkoja.

Puolivälissä lukiota

2011-11-02T18:13:00.004+02:00

Tunnen oloni aina vähän haikeaksi kävellessäni Torkkelin kuvataidelukion ja Kallion ilmaisutaidon lukion ohi. Minulla olisi ollut hyvät mahdollisuudet päästä kumpaan tahansa niistä kouluista, enkä edes hakenut. Valitsin jotain järkevämpää, ajattelin pitää taiteen harrastuksena ja hankkia rationaalisen ammatin.

(Tällä hetkellä en halua isona miksikään muuksi kuin taiteilijaksi.)

Joka tapauksessa, olen hyvin iloinen lukiovalinnastani. Koska kuvittelen blogini olevan anonyymi, en voi mainostaa kouluani - harmi. Sanon vain, että pieni lukio on ihana asia, meillä on yhteishenki, erikoiskursseja, mahtavia opettajia(ja myös huonoja, ainahan se on sellaista) - ja ihania kanssakoululaisia.

OLen ensimmäisenä lukiopäivänäni listannut lohdutukseksi, vielä pienen kauhun vallassa, hyviä syitä lukiovalintaani. Listalla on mm. "tekee hyvää päästä eroon animeihmisistä" (eli vaihtaa yläasteen japaniharrastajat toisenlaiseen seuraan), "Tutustua erilaisiin uusiin ihmisiin", "meillä on paljon yhteisiä tunteja oman luokan kesken", ja "kasvisruoka vaikuttaa erinomaiselta".

Tällä hetkellä tekisi mieli sanoa ehdottomasti parhaaksi asiaksi ihmiset, ja erityisesti se yksi tietty ihminen. Mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin muuallakin tavannut omalla tavallaan kivoja/hienoja/mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta jotain korvaamatonta meillä on, yhteishenki.

Aion muistaa aina, miltä tuntui ekalla kouluviikolla ruokatunneilla. Emme uskaltaneet puhua toisillemme, olimme kaikki vielä ujoja, ja silti: valloitimme ruokalan suurimman pöydän, suurin osa luokkaa istui samassa pöydässä vierekkäin. Me olimme ryhmä jo silloin.

Laulu asioista osa 6 - matematiikka

2011-10-02T11:48:00.004+03:00

Matematiikka on suosikkini filosofian osa-alueista.

Matematiikka on lempitaiteeni.

Luen lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä koe enää osaavani juuri mitään. Mitä pidemmälle opiskelee, sitä vähemmän tietää. Yhdeksikön keskiarvoni on huijausta, en ymmärrä todellakaan tarpeeksi. Ennen kaikkea, en ole luova.

Ala-asteella matematiikan tunneilla piirretään numeroita ja opetetaan yhteenlasku. Yläasteella (joka ylipäätään on vain hankalien teini-ikäisten välivarasto) harjoitetaan lisää aritmetiikkaa. Vasta lukiossa aletaan viimein pikku hiljaa opettaa jotakin, ja lähinnä sielläkin näpytellään laskimeen numeerisia arvoja, kirjataan ne ylös, tehdään tarkoituksenmukainen algoritmi ja ollaan "valmiita". Yliopistoon en varmaan uskalla, koska enhän osaa mitään.

Luokkatoverini mainitsi kerran, että nukkui yöllä vain pari tuntia. Kysyin miksi. "Sain niin kiinnostavan matemaattisen idean, etten saanut nukuttua ennen kuin kokeilin toimiiko se."

Olen todella kateellinen hänelle ja muille matemaattisesti lahjakkaille. (Toki myös monille muille lahjakkuuksille)

"Yhtä vaivattomasti kuin kuolevaiset hengittävät tai kotkat kohoavat siivilleen", kuinka hienoa olisi osata matematiikkaa noin. (tuo lause on sanottu 1700-luvun matemaatikko Eulerista).

Matematiikka on eksaktia ja täydellistä ja kaunista, eikä kuitenkaan ole. Muistan, miten minuun sattui kun opin Gödelin "Epätäydellisyyslauseiden" olemassaolosta ja sen, ettei maailmamme muistuta geometrian oppikirjojen kuvaamaa euklidista geometriaa todellisuudessa juurikaan.

Matematiikkaa lähemmäs täydellisyyttä ei silti pääse.

Oodeja pikkukaupungeille osa III

2011-09-17T11:14:00.003+03:00

VI.

Eräässä tienmutkassa muistan aina
ajatella kuolemaa

nyt emme ajaneet sitä kautta

Tämä kaupunki on ruma
laitan silmäni kiinni

kun puhut minulle ranskaa
tiedän, että
minne tahansa kannattaa matkustaa
niiden soinnillisten ässien vuoksi

(Valkeakoski)

VII.

Pitkään luulin
että parasta täällä on lentokenttä
ja ehkä dinosaurukset (silloin kun niitä on)

mutta onhan jokikin kaunis
keskuspuiston puut
liikenneympyrät ja niityt
ja eräs hymy

siis melkein kaikki
paitsi bussipysäkki ja
seutulipun ostaminen kolikoilla

(Vantaa)

Laulu asioista osa 5 - hän

2011-09-05T18:29:00.004+03:00

Sadas blogikirjoitus! Ohhoh. Kaksi ja puoli vuotta blogailua takana. Tästä on hyvä jatkaa. Kirjoitan nykyään vähän, mutta lopettaa en aio.

I. piano

rakastan sitä, miltä hiuksesi tuoksuvat kun soitat pianoa

II. pianissimo

ollaan ihan hiljaa
ettei kukaan huomaa meitä

sateenvarjon sisäpuolella maailma
yksi ääni:
vesipisarat

III. piano pianissimo

silmäripset, jotka koskettavat poskeani

- -

Ensin tekniset huomautukset, jos italian taito ei riitä: otsikot ovat hiljaa, hyvin hiljaa ja erityisen hiljaa (tms) - musiikkitermejä.

En pidä sanasta poikaystävä. Se on ikävä ilmaisu, proosainen, ja tuo mieleeni epäkauniita asioita. En käytä sitä sanaa. Kaikesta on kivempi puhua erikoisin sanankääntein, runollisesti.

Mä olen valvonut hänen kanssaan öisin ja nukkunut päivisin. Tanssinut valssia kahdelta aamulla. Kävellyt tuntemattomia katuja. Suudellut kuvitellen, etteivät muut näe. Kiivennyt puuhun, ajanut pyörällä. Halannut liian pitkään.

Seesteinen on se sana joka kuvaa mun mielialaa. Aurinko paistaa :)

Jossain vaiheessa ei enää tarvitse kirjoittaa

2011-08-27T20:57:00.003+03:00

Minä ainakin kirjoitan siksi, etten osaa enkä pysty muutakaan. Tällä hetkellä ei juuri tarvitse kirjoittaa.

Koulussa ei koskaan opeteta mitään hyödyllistä

kemian kurssilla taittelin monisteista lintuja
nauroin onnellisena
ja mitä siitä seurasi

sain fenyylimetyyliamiinimyrkytyksen.

Sitten meille yritettiin
opettaa todennäköisyyslaskentaa
en ymmärrä sitä
en vähääkään

joten rakastan vieläkin

- -

Fenyylimetyyliamiini on rakastumisen tunteeseen liittyvä hormoni :)

Hieno taiteellinen essee (tekotaiteellisvaroitus)

2011-08-10T18:50:00.002+03:00

Muistin pitkästä aikaa keväisen esseeni otsikolle "Taiteilijaelämää". Tässä se nyt tulee, hieman lyhenneltynä.

Taiteilija ei ole taiteilija siksi, että hän osaa jotakin paremmin kuin muut, vaan siksi että on päättänyt suhtautua maailmaan paremmin kuin muut. Ulkona sataa, on siis istuttava sisällä ja sävellettävä surullisia lauluja. On kevään ensimmäinen lämmin päivä, siksi on vaellettava valoisassa illassa, juovuttava liikaa ja rakastuttava. Kyllähän te tiedätte sarjakuvapiirtäjät, jotka piirtävät rumasti ja runoilijat jotka eivät välitä välimerkeistä tai kieli opista ja joita silti pidetään taiteilijoina. He ovat päättäneet luoda jotain, joten he luovat, ja se on kaikki mikä merkitsee.

Taiteilijoita yhdistää ainoastaan hyödyttömyys. Ensimmäinen taiteilija on syntynyt sinä päivänä, kun kivikauden kyläyhteisö on saanut hengiltä kokonaisen mammutin, ja nylkemisen jälkeen kellään ei ole ollut järkevää tekemistä kuukauteen. Tuosta toimettomuudesta tilasta on alkanut taide. Ainoa ehto taiteilijan luomistyölle on siis joutilaisuus, ja tämä onkin syynä perustavanlaatuisimpaan ristiriitaan yhteiskunnan ja taiteilijoiden välillä. Mistä leipää ja viiniä laiskurille? ”Taiteen kultakautena” elettiin orjayhteiskunnassa, joten Kreikan suurmiehille asia ei tuottanut päänvaivaa, mutta historian kuluessa olivat todelliset taiteilijat useina aikakausina suorastaan sukupuuton partaalla. Teollinen vallankumous kuitenkin ratkaisi ongelman: syntyi insinööreiksi kutsuttu ihmisryhmä, jonka merkitys maailman henkiseen kasvuun on jokseenkin miinusmerkkinen. Sana ”insinööri” tulee latinan kielestä ja tarkoittanee mielikuvituksettomuuden voittoa. Insinööri osaa korjata leivänpaahtimen, mutta se toimii vasta, kun joku toinen tajuaa laittaa johdon takaisin seinään. Evoluutio on onneksi puuttunut peliin. Vastakohdat miellyttävät, insinööreistä ja taiteilijoista elinkelpoisimmat tajuavat pariutua keskenään, ja tästä seuraa insinöörien olemassaololle järkevä oikeutus: elättää joutilaita taiteilijoita.

Taiteilijaksi ei silti synnytä, vaan kasvetaan. Tarvitaan yhteiskunta, jossa on vääryyksiä, esimerkiksi koulukiusaaja tai sisällissota, ja joku, joka kieltää lasta repimästä sudenkorennoilta siipiä. Taiteilijan maailmassa on nimittäin oltava aina julmuutta ja kärsimystä, muttei kuitenkaan koskaan liikaa. Muuten taiteilija on pelkkä hullu. Sitten kun ihminen on oppinut pois järkevyydestä ja omistautunut taiteelle, kaikki on menetettyä. Hän ei koskaan enää parane, hän pysyy joko taiteilijana, taantuu hulluksi tai päätyy neroksi, joista ainakin kaksi viimeistä ovat oikeastaan sama asia. ”Todellinen runoilija osaa kuolla ajallaan, sen parempi jos kuolee traagisesti”: filosofit elävät niin tuskastuttavan vanhoiksi juuri siksi, että he eivät tylsyydessään ja järkevyydessään ymmärrä rajallisuuden lakia. Mikä alkaa, myös loppuu: jos taiteilija ei osaa lopettaa, hän ei voi luoda.

Taiteilijaa eivät koske luonnonlait. ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on” kirjoitti keskellä maailmansotaa nuori filosofi, joka halusi poistaa metafysiikan, ainoan tieteenalan, jolla on mitään tekemistä taiteen kanssa. Hän väitti tietävänsä, että maailma on olemassa, mutta totesi silti, että ”maailman merkitys ei voi olla maailmassa itsessään.” Missä se sitten on, jos ei taiteessa? Vain taiteella on voimaa luoda silkasta savesta nainen tai tehdä hauen leuasta soitin, jonka sointi saa kalliotkin järkkymään. Vaikka purkaisit kirsikkapuun, et löydä kukkia: vaikka etsisit koko maailman, et löydä mitään etsimisen arvoista. Ja silti siellä on jotain, jolla on suurempi voima kuin yhdelläkään insinöörimaailman asialla.

- -

Sitaateissa Vysotskia, Wittgensteinia ja ihan lopussa viittaus Ikkyuun runoon. Tein suurimman työn etsiessäni kys. tekstiä: vaikka loppujen lopuksi huomasin omistavani jopa toisen kirjoista jonne se on suomennettuna... Suomennosversioita löytyy siis monta. Voi, kun osaisi japania ja voisi lukea mitä runossa Todella Sanotaan.

Oodeja pikkukaupungeille osa II

2011-07-31T21:16:00.003+03:00

IV.
Isä sanoo aina
että pikkukaupunkilaiset katsovat suoraan
kun kiellän häntä tuijottamasta
ulkomaalaisia tai pikkulapsia

tuurimoottorin kannelta
hän katselee merta ja puhuu saarista
joissa ei ole käynyt

minäkin unelmoin matkasta Suursaareen

(Kotka)

V.
Onneksi kioskin myyjä
puhuu suomea eikä savoa

perjantai
autio tori
lipputangot kaupungintalo ilta-aurinko

kaksi helsinkiläistä väärässä maassa

(Pieksämäki)

Nelosrunon pohjaksi. Jos olisin kaupunki, olisin Kotka. Minä näen sen melko samanlaisena kuin rakkaan Helsinkini, mutta pienempänä ja vieläkin sievempänä. Ja se saaristo..!

Tuntuu pelottavalta kirjoittaa isän tuijottavan ulkomaalaisia selittämättä sitä (olen niitä ihmisiä joilla on pakkomielle olla suvaitsevainen, aina. Vaikka se onkin niin vaikeaa!). Hän on syntynyt sellaisena aikana kun hädintuskin satamakaupungeissa oli toismaalaisia. Hän ei katso pahalla, hän on tottunut katsomaan suoraan kaikkea mitä sitten katsookaan, eikä kierrellen kuin me suurten kaupunkien kasvatit.

Miehet mekoissa tai sitten ei

2011-07-22T12:23:00.003+03:00

Olen alkanut viime aikoina pohtia toisen sukupuolen vaatteiden ja käytöksen omaksumista, transvestiitteja. Nimenomaan siksi, että tajusin joku kuukausi takaperin, että naiset miehen vaatteissa on ikivanha juttu, mutta miehiä mekoissa näkee yhä lähinnä komedioissa.

(Mitään oikeaa asinatuntemusta minulla ei ole, puhun siis kirjallisuuden esimerkeistä, en 'oikeasta maailmasta') On helppo luetella kirjoja, joissa naiset 'joutuvat' esittämään miestä. Ikivanha kiinalainen tarina Mulanista, Taru sormusten herrasta ja vaikka kaksi vanhaa perusnuortenkirjaa jotka löytyvät kotoamme. Asia ei ole kirjoissa kovin ihmeellinen - toki kaikki naiset palaavat omaan sukupuoleensa lopulta ja tajuavat sen ihanuuden, mutta kukaan ei järkyty kovasti.

Keksitkö esimerkin toiseen suuntaan? Minä tiedän vain yhden (Akilleus ennen Troijan sotaa), ja melko varmasti niitä todella on reilusti vähemmän. Näyttelijät ovat voineet esittää naisia monissa historian kohdissa, mutta todelliset miehet eivät ole sellaista harkinneet.

'Mies on ihminen ja nainen sukupuolensa edustaja'? Siksikö? Miehenä olemisesta on ollut etua, on voinut matkustaa, sotia tai elättää perhettä: naiseudesta ei hyötynyt vastaavasti.

Ja nykyään naiset voivat pukeutua miesten vaatteisiin melko vapaasti eikä ketään kiinnosta - miehet eivät. Kaiken lisäksi yhteiskunta kasvattaa vieläkin tuohon asetelmaan. Minun täytyy tunnustaa, että en edelleenkään osaa suhtautua miehiin mekoissa kovin luontevasti. Mistä tälläiset ennakkoluulot lopultakin tulevat? Miten niistä pääsee eroon?

Olipa kerran eräs herra Tolkien

2011-07-17T21:35:00.004+03:00

Ja sitten se Tolkien kirjoitti kirjoja, joista tuli hyvin kuuluisia, jotka se perinteinen joukko 'kaikki' on lukenut. Minä sanoin pitkään, etten lue Tarua Sormusten Herrasta, koska en tykkää fantasiasta juurikaan, ja sitä paitsi se on liian valtavirtaa kun kaikki on lukeneet sen.

Seitsemäntoistavuotispäivänäni aloitin kuitenkin lukemaan ykkösosaa. Olihan se ihan hyvä, olen nopea lukija, mikäs siinä että jatkaisi kakkososaan. Se oli parempi, ja sitten olikin pakko lukea kolmososa. Kirja ei ole mitenkään maailman paras tai eeppisen hyvä...mutta Eeppinen se kyllä tosiaan on.

Rakastan kirjan kuvauksia haltijoista ja lumotuista metsistä, rohkeita miehiä ja käsittämätöntä sitkeyttä. Aion katsoa elokuvatkin: en ole nähnyt niistä kuin kakkosen ja senkin yöllä (hävettää minun tuttavapiirissäni melkein yhtä paljon kuin se että luin kirjat vasta nyt). Tolkien on selvästi hyvä kirjoittaja, ja kyllä: minussa heräsi halu oppia haltijakieliä.

Mutta paljon ärsyttäviä ja huonojakin puolia uppoaa kauniiseen tekstiin. Suomentajakin on muuten mahtava: en olisi jaksanut kahlata kirjoja englanniksi, vaikka varmaan olisi pitänyt. Kirjassa hyvä ja paha olivat hyvin selkeät, minua hämmensi kuinka mustavalkoinen kirja oli, luulin muuta. Ja se yhteiskunta josta kirjat kertovat, huh sentään. Sääty-yhteiskunta jossa naisilla ei ole osaa eikä arpaa, tiedän että sellaista on ollut ja on yhä, mutta silti.

Ja onhan se aika ärsyttävää, että 2/3 kirjoista on täydellisen tarpeetonta tarinan kannalta, löpinää, historiaa, maisemankuvauksia ja sivuhenkilöiden touhuja. Lisäksi loppukirja sormuksen tuhoamisen jälkeen... Aiheutti aika rankan 'mitä ihmettä'-reaktion. Asiassa pysyminen ei ollut Tolkienin vahvoja puolia!

Oodeja pikkukaupungeille

2011-07-06T11:19:00.003+03:00

Sarja runoja paikoille, joissa olen viime aikoina käynyt. Jatkoa seurannee.

I.
Pikkukaupungin kadut sunnuntaiauringossa
ennen aamuyhdeksää

turkkilainen ruokakauppa
näyttää samalta
Jäämeren rannalla ja
Keski-Suomessa

en pysähdy sinne
hengitän nukkuvaa ilmaa
joka unohtaa väreillä

II.
Saatan rakastaa sinua
kuiskaan vanhaan tiilimuuriin

minun ei tule käymään kuin Midakselle
olen siitä varma, eikä se edes haittaisi

mukulakivikadut
marketti
torinlaidan leipomo

ne kaikki hymyilevät minulle

(Hämeenlinna)

III.
Siinä se nyt on
järven toisella rannalla kaupunki
jota eräs viisas ystäväni vihaa

näyttääpä se kotoisalta paikalta

toisella kertaa:
herään ohitustien mutkiin
en voi vihata mitään

ruskeat silmät
vartioivat untani

(Mikkeli)

Laulu asioista osa 4 - kasvissyönti

2011-07-03T18:01:00.003+03:00

Heti alkuun on sanottava, etten oikeastaan ole kasvissyöjä. Syön kanaa ja kalaa monta kertaa viikossa, punaista lihaakin vaikkapa mummin luona tai maistiaiseksi. Silti kasvisyöjyys on osa identiteettiäni.

Olen puhunut kasvisyönnin puolesta vuosikaudet, tiennyt kauan ryhtyväni varmaankin joskus vegetaristiksi. Syy, että siihen on mennyt kauan, on lähinnä laiskuus. Äiti tekee ruokaa meidän taloudessa, ja hänen kokkailunsa ovat melko pitkälti perunaa ja lihaa. Olen lisäksi nirso, ja nämä itsekkäät perusteet ovat viivyttäneet oikeaa vegetarismia kohdallani (vegaanismista en edes haaveile, maito ja juusto ovat vaan liian ihania). Vuoden alusta olen oikeasti yrittänyt pidättäytyä lihasta. Ensimmäiseen kuukauteen (heh, facebook-reaktio: Lihaton tammikuu) en syönyt edes kalaa, sen jälkeen olen laiskotellut.

Maailmassa ei riitä ruokaa seitsemälle miljardille lihansyöjälle. Lihansyönti tuhlaa luonnonvaroja, koska karjalle syötetään valtavasti ravintoa jota ihminen voisi usein suoraakin käyttää ruuakseen. On jossain määrin ns. luonnollista, että ihminen syö lihaa, mutta nykymaailmamme ei kestä sitä tälläisenään.

Minulle tulee nykyään huono omatunto jokaisesta lihapalasta jonka syön. Mietin keväällä kuukausikaupalla (liha)hernekeittoa, jota ilmaiseksi tarjottiin ja ajattelematta kummemmin söin... Kuitenkin olennaista minusta on lihansyönnin vähentäminen. En vaadi kaikkia ryhtymään vegaaneiksi, mutta minun mielestäni meillä ei ole oikeutta tuhlata syömällä lihaa päivittäin.

Kunpa osaisin kirjoittaa siten, että ihmiset ymmärtäisivät tätä, tai edes puhua.

Laulu asioista osa 3 - leirit

2011-06-20T15:50:00.003+03:00

Olen ollut leiriläisenä joka kesä ekan luokan jälkeen, melkein joka vuosi useammankin kerran. Pari ekaa vuotta kävin leirillä ilman kummempaa syytä: jossain vaiheessa, huomaamattani, aloin odottaa leirejä jo lopputalvesta ja nähdä unia kesäparatiisista vuoden ympäri.

Prometheus-leiri ei eronnut juuri muista leireistä, koska viimeistään nuortenleiri-ikäiseksi vartuttua "tavallisetkin" leirit ovat tulleet niin tärkeiksi. On niin paljon asioita, joita ei oikeastaan voi tehdä muualla kuin kesäleirillä. Paistaa lettuja nuotiolla, halata ihmisiä joita ei tuntenut kuin muutaman päivän, nukkua makuupussissa kylki kyljessä, herätä ukkoseen tai valvoa myöhään valoisana kesäyönä.

Tai maata maantiellä, kiivetä tunturiin hellepäivänä, pelata korttia laavun katolla, puhua yksinäisyydestä laiturilla pimeässä.

Olen saanut ystäviä, oppinut uusia harrastuksia ja uudenlaisia tapoja nähdä maailma. Kokemuksia ja oppia saa toki mistä tahansa, mutta minä olen löytänyt niitä nimenomaan leireiltä.

Tänä kesänä olen ehkä viimeistä kertaa leiriläisenä, olen liian vanha. Jo viime kesänä olin ohjaajana, (kirjoitinkin aiheesta) ja sitä saa onneksi tehdä vielä monta vuotta. Äiti koettaa saada minut "oikeisiin kesätöihin", mutta minä en tiedä mitään parempaa kuin leiriohjaaminen. Se on huonosti palkattu, vaikea työ, mutta kaiken tuskan jälkeen palkitseva.

Olen ollut tekemässä lapsille hyvää leiriä.

Kuinka aloittaa kesä

2011-06-04T20:40:00.004+03:00

Huomenna aurinko ei laske

lainkaan.

Minä en ole koskaan nähnyt yötöntä yötä. En ole käynyt juuri Tamperetta kaeumpana, siis kotimaassa, Etelä-Eurooppaa on tullut matkustettua enemmän. Nyt olen viimein lähdössä Lappiin.

Helsinki hehkuu kesää, koulu on loppu, aurinko paistaa. Elämä on elämisen arvoista.

Minulla on ikävä ihmistä, jota en näe koko kesänä. Ikävöinti on jo perinteiseksi käynyt tapa viettää kesää, joten mikäs siinä. Ehkä kirjoitan tänä kesänä paljon. Toivottavasti kirjoitan, koska lukea en ehdi. Kesäni kuluu metsissä, ja metsissä on aina liian kiire rauhoittua, jotta ehtisi lukea kirjoja.

Pahoittelen sekavaa ja lyhyttä kirjoitusta, mutta halusin välttämättä käyttää tuon aloituslauseen :)

Suomen kielestä on kadonnut paljon

2011-05-27T20:27:00.003+03:00

Sain viimein pitkäaikaisen lukuprojektini, A.E. Nördenskiöldin luoteisväylän matkan matkakertomuksen, luettua. En nyt keskity puhumaan tuosta (osittain tylsästä) kirjasta, en luoteisväylämatkoista tai muista matkoista 'pohjan perille', vaan siitä, miksi ylipäänsä luin kirjan.

Sen kieli oli ihanaa. Teos on naköispainos 1881 suomennetusta kirjasta. Kuinka paljon suomi on muuttunut hieman yli sadassa vuodessa!

Nordenskiöld (no siis suomentaja) käyttää esimerkiksi jatkuvasti sanaa mölskä, ja minusta on suuri vääryys ettei sanaa enää esiinny. Mölskä on jotakin sellaista kuin huono, hatara, heikosti tehty ('mölskästi tehty kirves' 'mölskännäköinen maja'). Tietysti kirjassa on muitakin tuntemattomia sanoja, mutta merenkulku- tai eläintiedetermistöä en väitä hallitsevani edes nykysuomeksi, joten se ei ole ihme.

Myös luurankoinen kuuluu ehdottomiin suosikkisanoihini. Nykyversio on selkärankainen: miten tylsä ilmaisu, miten väritön ja heikko (suorastaan mölskä). Toisten sanojen merkitykset ovat muuttuneet, ja mikä ehkä kummallisinta: sanat taipuvat eri tavoin. Jokainenhan osaa taivuttaa vaikkapa sanoja 'naaras' ja 'kurki'?

Naaraksen, kuren ovat niiden genetiivit, eikö?

Minä olen vähän rakastunut 1800-luvun suomeen :)

Bertolt Brecht ja auringonpaiste

2011-05-24T11:32:00.000+03:00

Miksi en ole kirjoittanut tänne koskaan Brechtistä?

Vaikka hänet muistetaan yleensä näytelmäkirjailijana ja teatterin uudistajana, minä rakstan Brechtin runoja. Olen kuunnellut niistä tehtyjä lauluja jo lapsuudessa, mutta runokirjan löytäminen oli hieno hetki elämääni.

Ainahan minä olin tiennyt, että runoja on olemassa, joskus olin jopa leikellyt maitopurkeista sellaisia ja säästänyt, ja lukenut yhden chileläisen runokirjankin voidakseni puhua siitä ystäväni kanssa. Lopullisesti löysin runot kuitenkin eräänä alkukesän päivänä 2009.

Minulla on valokuvamuisti. Kirjassa oli siniset kannet, jo ennen minua vuosikaudet rakkaasti pidetyt sivut olivat irtoamaisillaan, ennen kaikkea muistan kuitenkin auringon. Muistan sen päivän ensimmäisenä kesäpäivänä, mutta todennäköisesti olin istunut ulkona auringossa jo monta kertaa, koska ainahan kaikkein parhaat hetket muistaa ainoina. Oikeasti se oli hyvin surullinen päivä, mutta minä en ajatellut Sairaalaa enkä muutakaan pahaa, minä ajattelin runoja ja kesää. Keräsin hukkamaalta suuren kadun varresta niin monta voikukkaa kuin jaksoin, ja asettelin ne jonkin koulun eteen nurmikolle maailman kauneimman nimen muotoon. Se sai riittää kannanotoksi kaikkeen.

Kiipesin katutasosta jonkun kerrostalon pihalle, istuin mattotelineen vieressä nurmikolla ja luin. Runot olivat tietenkin hyviä, mutta yhtä paljon vaikutti kaikki se, mitä tuon hetken takana oli. En tiedä vieläkään sen kadun nimeä, missä silloin istuin, olin salaa jonkun toisen pihamaalla, minulla oli kulunutkantinen kirja, kirjoitusvälineet ja tyhjä vihko, vesipullo, aurinkolasit, toivoa. Ostin jäätelön kioskista, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin ja aurinko paistoi yhä.

Liikenneturvallisuuslaulu

2011-05-19T19:34:00.003+03:00

Ravintoketjun huipulla
ei tarvitse suuntavilkkua
(taas kerran meinaan kuolla koulumatkalla)
mikä onni, etten tänään pyöräillessäni
ajatellut poikia

- -

Eräänä aamuna syntynyt runo. Minä rakastan pyöräilyä. Olen vain kovin huono siinä. Ja matkallani on valtavasti mäkiä. Tämä ei ole pyöräilykaupunki.

Koulumatkallani katuun on kirjoitettu 'universum is a hologram'

Sitä jää aina miettimään seuraavaksi kilometriksi. Sitten on taas mäki, ja keskityn hengissä pysymiseen.

En pidä nationalismista

2011-05-17T19:17:00.004+03:00

Oli hyvin vähällä, etten päässyt maanantaiaamuna kouluun asti tietämättä mitään Sen JääkiekkoOttelun Tuloksista. Luin Hesaristaulkomaansivuja , meinasin myöhästyä sen vuoksi. Al-Nakba-päivänä ('katastrofi', Israelin perustamisen vuosipäivä palestiinalaisille) oli taas kerran mellakoitu, mielenosoittajia ammuttu hengiltä. Syyriasta kuului ihan yhtä huonoa, pääotsikkona B-osassa oli jotain ihan mieletöntä - Ranskan presidenttivaaliehdokas yritti raiskata hotellisiivoojan. Valtavasti uutisia, jotka ovat paljon tärkeämpiä.

Olen joskus miettinyt, että olisi ollut hauskaa muistaa vuodesta -95 jotain, muistaa kaduilla juhlivat ihmiset ja soivat autontorvet. Nyt ei jaksa kyllä suoraan sanottuna kiinnostaa pätkääkään. En osaa edes sanoa miksi. (Siitä ei ole montaa vuotta, kun olen katsellut itsekin loppuottelumatseja)

Satatuhatta ihmistä juhli kaduilla jotain niin merkityksetöntä. Miksi?

Mitä maamme/maailmamme politiikassa pitäisi tapahtua, että satatuhatta vaivautuisi kaduille? En keksi mitään. Huokaus.

Hesarissa oli kirja-arvostelu tietoteoksesta, jossa pohditaan lippusymboliikan, sotien ja nationalismin suhdetta. Isäni jäi laillani pohtimaan juttua. "Ehkä nykyään ei tarvita sotia, kun on noita urheilujuttuja." Nationalismi kun on tullut jäädäkseen.

Mitä nationalismi on? Miksi on niin hienoa, että nimenomaan meidän maamme tekee jotakin?

Olen lukenut elämässäni yhden pamflettikirjan. Linkolaa. Siitä opin nationalismin vaarallisuutta, muistan miltä tuntui silmien aukeaminen junamatkalla Järvenpäähän.

Me olemme kaikki ihmisiä, se on tärkeää. Eurooppalaisuus, suomalaisuus, kaikki se on sivuseikkoja.

Luin blogini ensimmäisen tekstin

2011-04-29T18:10:00.005+03:00

Luin tämän blogini aloitustekstin. Olen kirjoittanut sen ollessani neljätoista. Siitä on ikuisuus! Tämä lienee pitkäikäisin kotisivu/blogiprojektini koskaan. Sisältökin on muuttunut, ah niin naivit 'esseet' ovat vähentyneet, liian nopeasti kirjoitettuja runoja on tullut hirveästi.

Olen kaksi vuotta vanhempi kuin blogia aloittaessa. En enää haaveile kuvataidelukiosta enkä Taikista (eipä sitä kouluakaan varsinaisesti enää ole). Sen sijaan kirjoittaminen on oikeasti alkanut kiehtoa ammattina. Olen kirjoittanut melkein 10000 sanaa ensimmäistä romaaniani (tosin en kuukauden sisällä sanaakaan...), kääntänyt muutamia runoja ja saanut uuden rohkaisevan äidinkielen opettajan. Esimerkiksi, toki muutakin on tapahtunut. Itse asiassa hyvin paljon muuta. Suruvaipan siipien reunassa on häivähdys sitruunaperhosta: minä pidän siitä, miltä tuntuu kun sattuu vähäsen. Kovasti ei ole onneksi sattunut, vieläkään.

En edelleenkään siedä kritiikkiä, se polttaa ja tuntuu pahalta. Toisaalta kympin saaminen jokaikisestä, huonostakin, kouluesseestä on melkein yhtä ikävää. Pitäisi opetella jonkinlaista tasapainoa, ja ehkä etsiä muitakin väyliä saada kritiikkiä. Uskaltaa kommentoida muiden blogeihin ja mainostaa omaa - se että kuvittelen kirjoittavani anonyymisti, tarkoittaa etten ole jakanut osoitetta ympäri nettiä enkä oikeille tutuille.

Minbun oli ehkä tarkoitus esitellä itseäni fiksummin kuin kaksi vuotta sitten, mutta ei tapahtunut.

Laulu asioista osa 2 - kirjeet

2011-04-20T20:05:00.004+03:00

Minä rakastan kirjeitä. Olen harrastanut kirjeenvaihtoa ala-asteelta, ja viimeiset pari vuotta se on ollut oikeasti mainitsemisen arvoinen harrastus. Kirjoitan englanniksi matkaillen toisiin kulttuureihin, postikortteilen, lähetän matkoilta kirjeitä ystäville, ja kyllä, rakkauskirjehän vasta onkin ihana asia. Mutta millaisen kirjeen sainkaan maanantaina!

Lähetin nimittäin viime kuussa vanhat esseeni ja muutaman uudemman asiaan liittyvän tekstin lempirunoilijalleni (siis ainoalle, joka heistä elää, tunnetusti keskimäärin luen monen sadan vuoden takaa olevia tekstejä) - ja hän vastasi minulle!

En osaa kirjoittaa järkevästi, koska olen edelleen liian iloinen sellaiseen. Ei sellaista voi selittää, yritetty on.

Kirjeen mukana oli 18 sivua teosta, jota ei ole ilmestynyt suomeksi kahta sivua enempää. Jos on ihanaa lukea hyvää kirjaa, ihanampaa lukea hyvää kirjaa suomeksi, vieläkin ihanampaa lukea hyvää kirjaa hyvin suomennettuna - ei tälläiselle tosiaankin ole sanoja.

"Eihän kirjeen saamisessa ole mitään erikoista, mutta ihanaa se on."

Laulu asioista osa 1

2011-04-07T17:06:00.003+03:00

Nyt seuraa kasa hienoja mukataiteellisia tekstejä erilaisista minulle tärkeistä aiheista. Ensimmäisenä rakkaus. Runomuodossa. Tuore runo. Enkä tiedä, onko se rooliruno.

Teemme saman virheen matematiikan kokeessa

saatan olla rakastunut

mittatarkkuuden virhemarginaalin rajoissa
nojaudun hieman lähemmäs
vertailemme vastauksia, nauramme

hän osasi taas paremmin

poika on kaunis, siniset silmät
en välitä virheistä
jääsilmät, lämmin nauru

hän osaa koodata ja koota teltan
muistaa valonnopeuden tyhjiössä
ja derivoidakin hän osaa

ei ole enempää asiaa, mitään sanottavaa
mutta hän ei mene pois
keksimme tekosyyn

kulkea rinnakkain! hän on pitkä!

siinä on ero, rakastaako
nörttiä vai runoilijaa

en tosin ole löytänyt sitä vielä

Kirjailijasukumme vauhdissa

2011-03-31T19:52:00.005+03:00

Liiottelevat otsikot voittoon!

Sisareni on kirjoittanut esimerkiksi aina. Tänä keväänä julkaistaan hänen esikoisromaaninsa. Harmittaa, etten voi mainostaa kirjaa (yritän kovasti kuvitella tämän blogin olevan jokseenkin anonyymi). Minä pidän sisareni teksteistä, ne ovat hyviä, enkä sano tätä vain siksi että hän on minulle sukua. Luin eilen kolme sivua hänen edellistä (omakustanne)romaaniaan ja aloin itkeä, taas kerran, vaikka olen lukenut kirjan monesti.

Minun sisareni on kirjailija. En tiedä mitä hienompaa hän voisi olla.

Minä aloin viime kuussa kirjoittaa romaania. Se kuulostaa todella eeppiseltä, pidän tuosta lauseesta hyvin paljon. En tiedä valmistuuko se ikinä, vähän päälle 8000 sanaa tällä hetkellä kasassa. Vaikka olen aina ajatellut, että haluaisin kirjoittaa jotain Suurta ja Maailmaa Syleilevää, kyseessä on arkinen nuortenkirja.

Kirjalla on minäkertoja, ja tuo tyttö muistuttaa minua hyvin paljon. Se en ole minä kaksi vuotta sitten, mutta paljon samaa meissä on. "Jokainen kirjailija kirjoittaa esikoisteoksensa itsestään", ihan varmasti.

Olen jo suunnitellut omistuskirjoitusta. Vaikka todennäköisyys, että kirjastani koskaan tulisi mitään, ei kukaan kiellä haaveilemasta :) Jo kirjoitusprojekti on joka tapauksessa omistettu "sille, jonka syytä kaikki on", ja vähän muillekin tärkeille ihmisille.

Karuja totuuksia maailmasta 12.3.2011

2011-03-12T12:28:00.005+02:00

1) Ihmisiä kiinnostaa se, mikä on lähellä ja joku koskettaa suoraan itseä tai tuttavia
2) Japanissa on tapahtunut/tapahtumassa ydinvoimalaonnettomuus

Ja sitten totuuden 1 nojalla vähän vähemmän tärkeitä asioita.
3) Libyassa on käynnissä sisällissota
4) Suomessa on kohta vaalit

Enpä jaksanut eilen edes vilkaista uutisia, oli tärkeämpää tekemistä (ruuanlaitto, koulu, ystävä tuli käymään). Tänään meni liian vaikeaksi olla huomaamatta. Ja minä vihaan sitä totuutta, että ihmisiä kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun maailman tapahtumat liippaavat läheltä. Minä tunnen tokiolaisen, hänen sukuaan asuu vielä lähempänä tuhoaluetta. Kauheaa.

Olen koko arabimaailman kuohunnan ajan kuvitellut kirjoittavani tänne blogiini jotain maailmaa syleilevää aiheesta (yhden ei-niin-mahtavan novellin sentään sain aikaiseksi), mutta en ole saanut aikaiseksi. On hienoa, että kansa on noussut kapinaan, voittanutkin (nyt enää toivomme että tulos on todella parempi) mutta...en minä osaa kirjoittaa sellaisesta.

Japanista oli jo tämän päivän Hesarissa kolme sivua. Arabimaiden tapahtumista on ollut 'parhaimmillaankin' kaksi sivua, ja joskus Libyan tapahtumien sijaan etusivulle ovat päässeet esimerkiksi floridalaiset eläkeläiset. Uutisten sisällön jälkeen toiseksi kiinnostavinta on minusta se paikka, jonka se on lehdessä ansainnut. Kauanko sodan/onnettomuuden/vallankumouksen/jne täytyy kestää, jotta se ole enää pääuutinen?

Minua kiinnostaa Japanin tilanne, koska koen sen läheisemmäksi kuin Afrikan. Se on totta, ja ehkä se saa ollakin, mutta asia täytyy tiedostaa.

Japani ja sen uutiset eivät nimittäin ole tärkeimpiä tai edes tärkeämpiä.

"Sinun tähtesi ovat niitä, jotka nauravat"

2011-03-03T19:21:00.006+02:00

En ymmärrä
miten kukaan voi olla rakastumatta
tähtitieteilijään
sellaisen kohdatessaan

Musiikki on vanha keksintö
filosofiaakin on ollut kauan
ja runoja lienee kirjoitettu
heti kun joku on keksinyt kirjaimet

mutta entä tähdet! ja niiden tulkitseminen!

yöntumma elokuun taivas "tuolla on kassiopeia" yhteinen pimeä
karkuretket ja viileä tuuli
kasvava rakkaus

tuhat vuotta aiemmin: jotkut toiset melkein-saman taivaan alla...

kymmenentuhatta vuotta...

miljoona vuotta... savannilla tytön silmissä
sama katse taivasta varten, rakkautta varten

- - -
Tähän kohtaan ikävä paljastus, en ole koskaan rakastunut tähtitieteilijään. Tähän piti liittää myös jotakin liittyen Pikku Prinssi -kirjaan, (otsikko on sitaatti siitä) mutta luulen että runoon ei mahdu tuon enempää. Onhan siinä jo koko avaruus ja suurempaakin, rakkaus ;)

Runotorstain haastekuvaan kirjoitettu.

Hän näyttää nauraessaan
entistäkin enemmän Pikku Prinssiltä
vaaleat kiharat ja syvät silmät
parempaakin:
utelias katse

Klassisia tankarunoja vaihteeksi

2011-02-17T16:11:00.006+02:00

Viime päivät olen viettänyt aikaani lähinnä Heian-kaudella: aihetta käsittelevän tutkielmani pitäisi olla huomenna valmis... Olen tuskaillut aikataulun, lähdemerkintöjen ja epäselvien tai ristiriitaisten tietojen kanssa, mutta pääasiassa olen nauttinut. Tykkään runoilla ja tykkään kääntää. Tässä jotakin paloja tutkielmastani.

Mikset kertonut
olevasi kauniskin?
Silloin olisin
lähettänyt sokean
miehen kirjettä tuomaan

Pihan visteri
kietoutuu mäntypuuhun
ja jopa kukkii:
eihän kukka voi tietää
mikä sille on hyvä

Sisarusvuorten
välillä virtaa tyyni
Yoshinon joki
Jos vuoret kaatuisivat
katoaisi jokikin.

- -
Ensimmäinen runoista on eräs tankoista, jota pidän parhaina itseluomistani (tosin olen aika varma, että idean on joku keksinyt jo vuosisadat sitten). Harmi, ettei se toimi ilman kehystarinaa juurikaan. Mies lähettää siis (rakkaus)kirjeen naiselle, joka rikkoo vaihingossa etikettiä paljastamalla kasvonsa lähetille. Lähetti kertoo tästä miehelle, ja syntyy runo.

Samasta tarinasta on myös toinen runo. Tankaperinteessä mänty vertautuu odottamiseen, sanat ääntyvät japaniksi samoin. Se, että visteriksi kutsuttu minäkertoja odottaa, ei tarkoita, että hän haluaisi sitä.

Kolmas runo on käännökseni Tyynykirjan eräästä runosta. Sillekin kehystarina on tärkeä: Sei Shonagon kirjoittaa sen rakkaan ystävänsä pistettyä välit poikki. Shonagonia ja miestä kutsuttiin jopa 'sisaruksiksi', nyt teiden erottua ei ole jäljellä mitään. Sisarusvuoret ja Yoshinon joki ovat todellisia paikkoja Kioton pohjoispuolella. (Morris kirjoittaa, että runon voi kääntää myös siten, että ystävyyden loputtua ei voi enää tuntea toista)

Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa

2011-02-05T18:27:00.002+02:00

Tämän novellin myötä solidaarisuutta Egyptin ja Tunisian ja jokaisen muunkin maan kansalle. Kuuntelin tänään Vietnam-lauluja. Niissä laulettiin "koko maailma elää Vietnamin aikaa". Se on totta myös tänään, maat vain ovat vaihtuneet.
- -

Nousen jo ennen aamunkoittoa, puen veljeni vaatteet ylleni ja olen pian valmis lähtemään. Peilikuvani hymyilee, mutta jotain siltä puuttuu. Ilman huivia en osaa vieläkään lähteä, otan naulasta veljeni harmaaksi kuluneen palestiinahuivin ja sidon sen kuin huolettomasti päähäni.

Busseja tuskin kulkee, kävelen ilomielin kilometrit jotka erottavat minut Aukiosta. Sitä lähestyessä kaduilla haisee savu ja savun seassa vapaus. Tarkastuspisteen aamuyöhön perustaneet miehet penkovat laukkuni kovakouraisesti, mutta olen jo lakannut pelkäämästä. He eivät kohtele minua kuin naista, se johtuu varmasti pimeydestä ja kaikesta sekasorrosta, mutta jatkaessani matkaa tajuan yhtäkkiä kuin veitsenpistona jotakin tärkeää.

On tuleva aika, jolloin kadut ovat vapaat. On tuleva aika, jolloin voin kulkea pää pystyssä sellaisena kuin olen. Ehkä jopa aika, jolloin vanhemmat eivät rukoile, että heidän lapsistaan tulee tavallisia ja ennen kaikkea, että tulee aika jolloin heidän ei tarvitse rukoilla leipää.

Jo näin aikaisin aamulla Aukio on täynnä väkeä. Jotkut ovat viettäneet siellä viikon, jotkut minuutteja ja he kaikki puhuvat toisilleen tovereina. Kuulen kahden nuoren miehen puhuvan toisilleen hyvin hiljaa ja kähein äänin, jotkut toiset eivät jaksa enää puhua lainkaan. On vielä hiljaista verrattuna eilisen tai toissapäivän meteliin, mutta tiedän, että pian järjestymme taas riveihin ja vielä kerran alamme huutaa.

”Jumalan rauhaa, nuorukainen”, minua tervehtii asvaltille hengähtämään istunut vanha mies, minä pysähdyn ja tervehdin häntä kunnioittaen. Hän on varmasti isoisäänikin vanhempi, eikä ääni ole juuri kuiskausta vahvempi. ”Hae minulle leipää, ole niin hyvä” hän pyytää ja ojentaa vähiä rahojaan kohti minua. Nyökkään, mutta en ota rahoja vastaan, minulla on varmasti enemmän rahaa kuin tuolla ukolla koskaan. ”Minä haen”.

Olen liikuttunut vielä pitkään miehen jäätyä ihmisten taakse, ja vasta myöhään huomaan, miten hän minua tervehti. Minä olen iloinen, iloinen että voin ostaa leipää tuntemattomalle ja ehkä enemmänkin siksi, että hän tervehti minua kuten haluan ihmisten minua tervehtivän. Iloinen siksi että on nousemassa päivä.

Tajuan liian myöhään, että leipäkaupalla on käynnissä nujakka. Muutama poliisi koettaa estää meitä pääsemästä leipomoon, jonka seinään on maalattu iskulauseita, mutta minua vahvemmat miehet eivät välitä, he lyövät poliiseja yhtä lailla kuin poliisit heitä, ja sitten jollakin on kädessään tanko, ehkä metallia, poliisi makaa maassa ja hänen toverillaan on ase. Kaksi miestä käy hänen kimppuunsa, mutta ennen kuin miehet saavat aseen pois, ehtii poliisi ampua.

Lyön pääni asvalttiin, se sattuu hyvin paljon, maistan veren ja hitaasti pimenevän taivaan

E-ri-lai-nen

2011-01-28T19:15:00.002+02:00

Minä olin hyvin pieni
kun opin tavuttamaan sen sanan

vähän vanhempana tiesin jo
mitä se tarkoittaa

esimerkiksi:
sitä, että lukee kirjoja.
että tietää missä on Sri Lanka
Arabia, Tuomiokirkko, Turku, Azerbaidžan
että osaa laskea
että harrastaa pienoismalleja
ja rakastaa historian oppitunteja
tai että pukeutuu puvuntakkiin
tai leveisiin farkkuihin
tai pitkään hameeseen
tai kukkakuosiin
tai marimekkoon
tai korsettiin
tai viittaan

ehkä se sana tarkoittaa kaikkea?

- -
Runotorstaissa haastesanana erilainen. Ehkä listasta tuli turhan pitkä, lukekaa vain kaksi ekaa säkeistöä jos se siten kuulostaisi paremmalta. Tähän loppuun vielä toinen, jopa edellistä viimeistelemättömämpi, teksti samasta aiheesta.

menin paikkaan jossa oli kaltaisiani
muutin väriä
(kameleontti on lisko, lisko on matelija, niiden kuvia oli eläinkirjoissa joita luin pienenä)
jouduin taas uuteen paikkaan
rakastuin samanlaisuuteen
ja eräänä aamuna huomasin
että vasen käsivarteni
oli taas suomuisempi kuin ennen
tällä kertaa punainen

Otsikkona sankaruus

2011-01-27T20:10:00.003+02:00

Taas huomasin uuden lukijan. Kiva! Kommentoidakin saa, olis kiva tietää minkä vuoksi olen päätynyt ihmisten seuraan tätä blogia -listalle.

Pidin koulussa esitelmän sankaruudesta ja/eli lapsuuteni idolista, ja tajusin etten ole aiheesta koskaan kirjoittanut tänne. Olen jo varsin pienenä törmännyt Ernest Shackletoniin ja melkein saman tien nimennyt hänet sankarikseni.

Hän oli epäonnistunut naparetkeilijä, pyrki navalle kolmesti sinne koskaan pääsemättä. Mutta selviytyi myös kolmesti takaisin (tosin lähti vielä kerran antarktisille vesille ja kuoli, laivalla sydänkohtaukseen). Hänen tutkimusmatkansa Endurance-laivalla 1914-1916 on usein mainittu "Viimeiseksi suureksi tutkimusretkeksi". Minusta vuosisadan vaihteen tutkimusretket ovat olleet näyte todellisesta ihmisen suuruudesta, kärsimyksistä selviytymisestä (varsinkin britit tuppasivat kärsimään matkoillaan) ja hullusta rohkeudesta.

Miltä tuntui seistä Etelänavalla joulukuussa 1911? Tai tammikuussa 1912, kilpailun hävinneenä, kuten Robert Scotin ryhmälle kävi?

Miltä tuntui purjehtia 1300 kilometriä seitsenmetrisellä veneellä? (Shackleton muutaman toverinsa kanssa purjehti noin hakemaan apua Etelä-Georgiasta 1916)

Miltä tuntui vaeltaa kaksi vuotta jääaavikolla - ja törmätä sattumalta toiseen tutkimusmatkailijaan ja pelastua? (Nansen 1896)

Miltä tuntuu katsella vuoristoa, jota toinen ihminen, hädin tuskin eläinkään, ei ole koskaan nähnyt?

Vuoden ensimmäinen runo

2011-01-15T14:09:00.004+02:00

Kohtaamispaikan vuoksi

on toivuttava nopeasti
palattava sinne minne kuuluu

valaiden laulu

- -
Että tälläistä. Luin Mirkka Rekolan runokirjan ja jäin pohtimaan kirjan (omasta mielstäni typerää ja epäkielistä) otsikkoa "Kohtaamispaikka Vuosi". Jonkinlainen pastissi siis syntyi :) Tykkään siitä, miten sain onnistumaan tavoitellun monimerkityksisyyden.

Uudenvuoden lupauksiakin minun oli tarkoitus tänne postata, mutta enpä ole saanut aikaiseksi mitään varsinaista. Jo viime vuonna lupasin opetella joistakin kirjoittamiseni maneereista eroon, joten sitä lienee turha toistaa. (Ei muuten tapahtunut, nykyään teen jopa pilkkuvirheitä)

Naamakirja-ryhmäreaktion vuoksi lupasin olla syömättä lihaa tammikuun ajan, kasvissyöntiä olen painottanut jo kesästä. Luulen, että oikeaksi kasvisyöjäksi en jää, mutta jo punaisen lihan unohtaminen ja äyriäisten ja kanan syönti harvemmin ovat minulle tärkeitä ja tosia tekoja paremman maailman puolesta.

Lupaan myös tehdä äidinkielen projektini valmiiksi, mielellään ennen vuodenvaihdetta (aasialaisittain, eli 3.2) ja kirjoittaa paljon. Romaanin teko kiehtoo entistä enemmän, ja toivon edes aloitavani jotain sen suuntaista.

Myöhäinen hyvän uuden vuoden toivotus!

Hyvää joulua

2010-12-24T12:34:00.001+02:00

Yksi Joulu, keskitalven juhla, valon juhla pimeyden keskellä. Ilman jeesusta ja kinkkua minulle, kiitos. Tässä parin vuoen takainen raapale, ensimmäinen tasan sadan sanan tarinani! Sain sen tosin vasta tässä kuussa muokattua tuohon raakaan mittaan.
- -

Jouluaatto. Tuttu tie ja tutut maisemat. Yhtäkkiä näin kadun puut. Tämähän on puistokatu, koko matkalla on parin metrin välein lehtipuita! Tämä katuhan on kaunis, arki oli peittänyt hienot vanhat talot, puistikot, kiintoisia varjoja luovat katulamput ja pikkuiset kivijalkakaupat.

Pienellä aukiolla korttelin päässä parveili väkeä. Ruokajono joulun kunniaksi, oivalsin. Sekin oli arkea, ei rumaa eikä kaunista vaan harmaata totta. Hidastin vauhtia, en tuijottaakseni vaan siksi, ettei minulla ollut kiire. Ehkä myös siksi, ettei kukaan kaatuisi päälleni.

Ohi kolisti raitiovaunu. Tavallinen sellainen, mutta satuin silti vilkaisemaan sitä. Hymy nousi kasvoilleni: punanuttuinen vanhus vilkutti ratikasta ruokajonon väelle. En ollut ainoa, joka vilkutti takaisin.

Tyyni, hiljainen, hymyilevä

2010-12-23T20:22:00.003+02:00

Tänä iltana
katusoittajat eivät saa soittaa mollissa

minä hymyilen
mutta unohdan antaa rahaa sellistille

katuun on jäätynyt kuusenneulasia

kotona vastassa
vain esteettinen sekasotku

kirjoja kitara keksejä

en avaa tietokonetta
vielä hetkeen haluan juopua

kaikesta siitä mikä on kaunista

- -
Runotorstain aiheena mielenrauha. Ei ihan ilmiselvänä aiheena, mutta innoitteena. Kirjoitettu alunperin vihkoon, ennen kuin avasin tietokoneen ;)

Hyvää itsenäisyyspäivää

2010-12-06T10:55:00.004+02:00

Jo perinteeksi muodostuneiden juhlapäivien 'puheiden', ts. haukkuvien blogikirjoituksien, jatkoksi taas viestiä. Nyt aion pitäytyä olemasta epäkunnioittava sotaveteraaneja tai Mannerheimia kohtaan ja ihmettelemättä poliittisia vankeja: haukun vaihtelun vuoksi kouluni.

Hämmennennyin itsenäisyyspäivää juhlittaessa, näin nimittäin ensi kertaa uuden kouluni 'sankaritaulut' (aamunavauksessa sitä listaa sodissa kuolleista sanottiin sankaritauluksi - onko sillä jotain neutraalimpaa nimeä?). Vanhassa koulussa oli pikku taulu ja neljä nimeä, tässä ikivanhassa koulussa tauluja oli monenmonta.

Taulussa oli 40-luvun sotien lisäksi kaksi vuonna 1918 kuollutta. Se on asia, jota jäin pohtimaan. Otsikkonahan sillä kaatuneiden listalla on 'isänmaan puolesta'. Selitin isälle kotona tätä, ja pohdin kummalla puolella nuo 15- ja 16-vuotias olivat olleet. Isä oli riittävän fiksu tietääkseen suoraa vastauksen: 'eihän punaisia mihinkään ole merkattu'.

Onko se ihan vaan normaali käytäntö wanhoissa kouluissa kirjata 'isäänmaan puolesta'-tauluun valkoisten puolella kaatuneet? Entä, jos joku koulusta todella sattui kaatumaan tai tulemaan muuten vaan tapetuksi punaisten puolella? Olisiko hänenkin nimensä listassa?

PS. wikipedia-linkin kautta päädyin sivuille 'sotasurmat Suomessa 1914-1922'. Valkoisia ne molemmat kaatuneet olivat olleet. Minua nuorempina kuolleet, toinen 'kaatunut', toinen 'surmattu'.

- älkää ymmärtäkö väärin tai luulko ettei minua kiinnosta itse itsenäisyys. Arvostan tämän maan itsenäisyyttä ja myös sen puolesta kuolleita. Ja sen puolesta eläneitä.

Ehdotus

2010-11-20T18:55:00.004+02:00

Mennään iltapäiväksi Taikalamppuun
leikitään Kallion lukiolaisia
tai jotain vielä parempaa:
leikitään, että ollaan vieläkin lapsia

ostetaan pullaa koko rahalla mitä äiti antaa
ei juoda teetä, se on kitkerää
kuumaa mehua kuuluu juoda pakkasella

mennään puistoon ja kastellaan lapaset
nauretaan kaikelle mikä on hassua
ja unohdetaan palella
tehdään maahan vieretysten

kaksi lumienkeliä

- -
Tykkään bloginpitämisestä paljon, vaikka päivityksiä tapahtuu harvoin eikä lukijoita ole montaa. Uusi koulu vie paljon, paljon aikaa. Eikä oikeastaan inspiroi kirjoittamaan. Minusta taide ja tiede ovat loppujen lopuksi samaa, matematiikka on kauneutta ja kauneus vallan usein matematiikkaa. Geometria on ihannemaailman kuva, ideaalikaasu ja moolimassat hienoja malleja maailmasta, jaksollinen järjestelmä vertautuu kuvataiteeseen, koevastaukset runouteen.

Teen siis paljon läksyjä enkä kirjoita runoja.

Yritin lukea aamubussissa vanhoja kiinalaisia runoja, mutta kontrasti oli liian suuri. Tuli huono olo.

Imperfekti

2010-10-14T16:33:00.003+03:00

Siitä kesästä on sata kuvaa
tai oikeastaan yksi

Kymmenessä minulla on
musta tukka
kymmenessä vihreä

kahdessatoista kuvassa
olen pukeutunut pojaksi
muutamassa leikin nauravani
ja toisissa näytän vihaiselta

joissakin koetan esittää itseäni

yhtä kuvaa en pyytänyt
olen selin ja näytän lapselta
tuijotan merta
ja näkymättömiä asioita
Venäjän saaria ja tuulenpintaa

Siinä kuvassa
olen hyvin rakastunut
elokuuhun
kitukasvuisiin vadelmiin
merituuleen
ja ihan kaikkiin asioihin

- -
Runotorstaissa aiheena valokuva. Viimeisen oikean kesäpäivän vietin Loviisan Svartholmassa, pikku saarella auringon paistaessa paljaalta taivaalta. Niemen takana, piilossa, oli ydinvoimala. Kirjoitin siitäkin runon, mutta tämä venematkalla kirjoitettu haiku kasvoi paremmaksi.

Suolapärskeet ja
merituuli: tuntuu
muumikirjalta

Rauhaa maailma vaatii, rauhaa ihmiset sen

2010-10-09T12:21:00.002+03:00

Rauhan Nobel meni Kiinaan. Täytyypä tunnustaa, etten nobelistista ollut kuullut ennen kuin lukaisin Hesarin jutun hänestä. Peruskirja 08 sentään on tuttu käsite. Ensi kertaa Nobelin palkinto meni vankilassa istuvalle ihmiselle. Kiintoisaa.

Kun olin pieni, äitini sanoi että ei voi matkustaa Turkkiin, koska siellä poljetaan ihmisoikeuksia. Ai miten? kysyin, tai jotakin sellaista, ja äiti kertoi kurdeista. Muutama vuosi takaperin isä lähti työmatkalle Istanbuliin ja niin se äiti lähti kuin lähtikin mukaan.

Tänään 9.10.2010 minusta tuntuu siltä, etten suostuisi matkustamaan Kiinaan vaikka saisin tilaisuuden. Ehkä pysyn kannassani, ehkä en. Ehkä Kiina muuttuu paremmaksi ennen kuin ehdin muuttaa mielipidettäni?

framward

2010-09-30T21:11:00.004+03:00

sitä kieltä en juuri osaa
oikeastaan:

adelante

(siempre)

ei muuta tarvita

opiskelen kuutta kieltä
ymmärtääkseni mitä on ihminen
espanjaa
osaan
jo
aivan
tarpeeksi

- - -

Pikakurssi espanjasta, adelente: eteenpäin ja siempre: aina. Otsikossa englantia ja ruotsia: Ruonotorstain 'eteenpäin' toi mieleeni ensin Fram-laivan ja sitten kauneimman maailman lauluista, kappaleen 'El pueblo unido jamas sera vencido' (=yhtenäistä kansaa ei voi voittaa). Siitä olen oppinut suurimman osan espanjaani.

Ihminen ei ole ihminen, jos hän ei jatkuvasti kehity, keksi, ajattele ja luo.

Syyskuinen balladi

2010-09-17T18:17:00.004+03:00

syysaamuna
kauhukseni huomaan
lehtien jo kellastuneen
lempikirjastani

istun linja-autossa
ei ole aikaa on mäkelänkatu
se on pitkä ja pysäkkejä täynnä

kävelen kouluun leikkipuiston ohi
yllätyn joka kerta
täällä sen ympärillä ei ole aitaa

tuuli ajaa lehdet irti äidistään
lentämään perhosiksi
kuin tahtoisi
muistuttaa meitä kesästä
jota ei enää ole

tuleeko minustakin perhonen?

- - -
Tälläistä tänään. Runotorstain siivin, 'kellastuvaa'. Halusin taas kerran puhua uudesta koulustani, runo olisi ehkä voinut jäädä ensi säkeistöön mutta siitä se nyt kuitenkin varttui tämän mittaiseksi.

Laulu valottomuudesta

2010-09-11T08:17:00.001+03:00

Se oli suuri sinapinvärinen huone, täynnä valoa. Ei siellä lamppuja ollut, vaan jotain enemmän. Valoa oli niin paljon, että se melkein tukahdutti.
Ja sitten saapui Jumala. Valoon tuli aukko: hengittäminen tuli mahdolliseksi. Jumala oli kaunis, hyvin hyvin kaunis. Sillä hetkellä häntä oli helppo rakastaa, Jumalaa joka toi pimeyttä liikaan valoon ja armon kylmyyteen.
Jumala sulki silmänsä, sali kävi tummanviileäksi. Ja sitten hän lähti taas pois. Eikä katsonut kertaakaan taakseen, ei vilkaissutkaan.
Meni hetki, ennen kuin tunnistin missä olin. Pimeys oli sama kuin kotonani, tuuli sama joka puhalsi lapsuudessani ja harvan peitteen alle tunkeutuva viileys tuttu niityillä nukutuilta kesäöiltä.
Äänistä muistin kaiken ja säpsähdin tuskallisen hereille. Kymmenien ihmisten unen äänet, sotilassaappaat kivilattialla ja aivan vieressäni, tuskaansa valittava ihminen.
Luulin hetken sen olevan minä itse, mutta sitten hämärään tottuneet silmäni tunnistivat valittajan. Kasvot valkeina lattialla makaavaa miestä tuskaisine ilmeineen oli ensin vaikea yhdistää mihinkään, mutta lopulta tunnistin kasvot.
Voi luoja, henkäisin. Äskeinen uni palasi mieleeni, ja jätin kuin jätinkin ristinmerkin tekemättä. Tiesin yhä selvemmin, ettei mitään jumalaa ole.
Victor onnistui melkein hymyilemään tunnistaessaan minut. Hän kuiskasi jotain, mutten kuullut mitä: se oli varmaankin vain tervehdys. Victor piti katseeni kauan: hän koettaa lähettää minulle toivoa, tajusin. Irvokkain, tuskan vääristämin hymyilevin kasvoin hän koetti lohduttaa minua.
Victor värisi tuskasta, hän oli sanonut kaiken mitä tulisi sanomaan. Hänen kätensä oli väännetty murskaksi, eikä niitä voinut puristaa: hipaisin vain kalpeaa poskea hyvästiksi. Nousin ylös: en voisi tehdä Victorin hyväksi mitään. Kävelin nukkuvien ja horteisten ihmisten yli, käytävän ovelle ja aitioihin johtaville portaille asti.
Yläpuolellani kuulin vartijan saappaiden kopinan: pidemmälle minun ei auttaisi vaeltaa. Jäin siis seisomaan katsomon ovelle tähyillen kaukaisuuteen.
Minun oli vaikea uskoa olevani keskellä kotikaupunkiani: kaupungin taloista ei aitojen yli näkynyt vilaustakaan eikä liikenteen ääniä kuulunut muurin yli. Horisontin rajasivat tutut vuoret: kai minä tosiaan olin yhä kotikaupungissani.
15. päivä, muistin. Kummityttöni syntymäpäivä... Olin nähnyt Feliciankin isän täällä, tai ainakin luullut nähneeni hänet. Hän oli ollut kasan päällimmäisenä, ensimmäisessä täältä lähteneessä kuorma-autossa.
Ja silti kevätaamu kasvoi ja kaunistui, kuten aina ennenkin, kuten joka kevät, kuten joka aamu kun aurinko paistaa. Aurinko oli liian suuri ja tärkeä välittämään meidän tuskastamme. Taivas ei osoittanut huomaavansa meidän kärsimystämme mitenkään: se loisti niin sinisenä kuin syyskuinen päivänkoitto vain voi. Joku viisas on sanonut, että vain se mikä kuolee ja syntyy taas uudelleen on ikuista, elää iäti.
Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa: tilanne oli kaikessa karvaudessaan melkeinpä absurdi. Jotain sellaista kuin mansikanmakuinen syanidikapseli. Kyyneleitä ei enää ollut, mutta nauruun pystyin.
Nauruni kasvoi, kohosi ehkä muurienkin yli: ehkä se oli hullunnaurua, ehkä kuitenkin naurua vapaudesta. Kenenkään sotilaista en ollut nähnyt nauravan: vain me jotka uskoimme oikeuteen, vapauteen, pystyimme siihen. Nauramasta ja laulamasta he eivät voisi meitä koskaan estää. Kun kirjat poltetaan, opettelevat ihmiset runoja ulkoa.
Sotilassaappaiden kopina yläpuolellani vaikeni, vaikeni tuskalliseen hiljaisuuteen.
- -
Novelli. (taitaa olla raakaversio, viimeistellympi hukassa) Jos aika ja paikka eivät auenneet, kyseessä on siis Santiago de Chile, 15.9.1973. Se stadion jota käytettiin vallankaappauksen jälkeen vankileirinä, se jossa Victor Jara ja moni muu tapettiin.

Tämä juna jatkaa kääntöraiteelle

2010-09-08T21:49:00.002+03:00

helsingissä on seitsemäntoista metroasemaa
jokainen niistä vuorotellen kiinni

eräs nainen joka nuorena oli töissä metrotoimistossa
opetti minulle
koskaan ei enempää kuin kaksi asemista
voi olla tärkeitä

ajan kaisaniemen ohi

metron keskinopeus on nolla
koska se palaa aina lähtöpisteeseensä
fysiikan kannalta en siis ollut matkalla

en osaa valita vaunua joka
pysähtyisi rullaportaiden kohdalle
mutta muistan kadun
jota pitkin maan pinnalla
täytyy kulkea

Etsivä ei löydä

2010-09-02T17:31:00.003+03:00

Monta kesäistä päivää ja yötä
luin vanhoja runoja.
Niissä kerrottiin mitä ovat viisaus,
rakkaus ja sen sellaiset.
Ilo vaikutti yksinkertaisimmalta:
sen löytäisi heinikosta.

Ja minähän etsin.
Talon takaa,
keskuspuistosta,
leirisaarelta ja luontokirjasta.
Turhaan.

Mieleeni jäi vain
miten tuuli lauloi
suolaheinäkaislikossa
auringonpaiste
kullankeltaisilla vehnäpelloilla
ja ystävän nauru
sekä se miltä aallot
kuulostavat
kivimuureja vasten

iloa en kuitenkaan löytänyt
---
Runotorstain haasteeseen 'ilo'. Tästä tuli vähän kuin jatko-osa edelliselle runotorstai-runolleni. Koko runo viittaa oikeastaan lauluun 'Huomenna on paremmin', jossa lauletaan mm. "...voit ilon löytää nukkumasta/ suolaheinän alta/ ja ruoho uusi nousta alkaa/aina matalalta...". Muutakin rakastamaani intertekstuaalisuutta runosta saattaa löytyä jos etsii :)

Entä jos?

2010-08-26T15:49:00.003+03:00

Millainen maailmamme olisi, jos Heitä ei poljettaisi alas?
Ei kiusattaisi sitä, joka osaa matematiikkaa,
. saa ruotsin valtakunnallisesta
. täydet pisteet!,
viittaa historian tunnilla,
omistaa silmälasit ja on ruma

Jos Heidän annettaisiin olla mitä ovat
ei suljettaisi ulos muiden luota,
naurettaisi, pilkattaisi,
piilotettaisi läksykirjoja
ja huijattaisi kouluun vapaapäivinä

Entä, jos heitä ei vain rangaistaisi lisätehtävin
tai sulkemalla omille luokilleen

kaltaistensa seuraan?

Vaikka sinnehän he lopulta tahtovat
tuntemaan olonsa turvalliseksi
arvokkaaksi, arvostetuksi
tuntemaan itsensä
viimein
normaaliksi

---
Aloitin uudessa koulussa. Ruotsin tunnilla tein salaa matematiikan läksyjä ja yhden runon.

Etsivä löytää

2010-08-26T15:43:00.003+03:00

Löysin luonnon tuossa kesällä.
Se oli piiloutunut varsin hyvin:

maastoutunut puistometsän ja ruopatun rannan väliin

---
Nopea luonnos, mutta piti päästä piiitkästä aikaa mukaan Runotorstaihin, ympäristönsuojelu oli aiheena. Ehkä viikon mittaan kirjoitan jotain vielä harkitumpaakin.

Viime keväältä alkoi matka

2010-08-22T20:22:00.003+03:00

"En tiedä oliko se sattumaa.
Muistan vain sen ajan,
kun en tiennyt mikä on visteria"

Tämä on itse asiassa ystäväni runo, eikä tarkoita ihan sitä mitä aion tässä väittää sen tarkoittavan. Viime keväänä luin netistä Genjin tarina-romaanista, lainasin sen nelososan, luin sittemmin osat 1-4, opin pitäväni japanilaisista runoista ja tässä sitä nyt ollaan. Se oli sattumaa, että löysin viimeisen osan koulun kirjastosta, mutta olisinko voinut arvata jo vuosia sitten päätyväni japanilaisen kirjallisuuden ja historian pariin?

Viime keväänä
niin, vasta silloin minä
näin kirsikkapuun
kukkivan. Olisinpa
tiennyt mihin se johtaa!

Isälläni on japani-taustaa ja muistan kymmenenkin vuotta sitten katselleeni kinder-munista uteliaani kiinan- ja japaninkielisiä tekstejä. Sisko pelasi Pokemonia. Senkin muistan, kun törmäsin japanilaiseen sarjakuvaan ensi kerran ja sen, kun ensi kertaa katsoin televisiosta jotain siksi että se oli japanilaista. Origameja tein ala-asteella ja harrastin jujutsua vuoden.

Kirjallisuus (no, anime ja mangakin) on silti se, joka on oikeasti merkinnyt jotakin.

Kesäloman päätyttyä

2010-08-16T19:27:00.003+03:00

Olin tänä kesänä elämäni ensimmäistä kertaa töissä.

Toukokuussa pidin palkatta yhdistyksen myyntipöytää ja kaksi kertaa myin festareilla tekemiäni koruja, mutta vieläkin vähän aidompaa työtä tuli tehtyä. Olin leiriohjaajana, olin siis vastuussa viikon 24 tuntia vuorokaudessa (no, josta nukuin seitsemän).

Se on erinomaisen rankka ja erinomaisen palkitseva työ. Olen ollut Luontoliiton leireillä joka kesä ekasta luokasta alkaen, ja oli ihanaa päästää 'tiskin taakse', tekemään kivaa leiriä toisille lapsille. Kaikki ei mennyt putkeen: leirimme oli pinnan alla kauhea kaaos, valvoimme ihan liian myöhään emmekä silti ehtineet kokoustaa, lapset hajoilivat, ohjelma ei pitänyt, mutta silti nautin lähes joka hetkestä leirillä.

Ja opin mistä todellinen vapaahetki muodostuu. Sellaisesta, kun on vetänyt ohjelmaa ja ollut kaitsemassa lapsia heräämisestään asti, ja sitten on hetken rauha. Tehdystä työstä se rauha syntyy, ei mistään muusta. Parasta leirillä oli vapaavuoro (sain pyöräillä yksin ja juoda teetä, katsella peuroja ja merta) ja viimeisen illan nuotion sytytys kolmeen pekkaan ja suklaalevy jaettavana.

Toiseksi parasta oli ehkä kriiseily yöllä ja ennen kaikkea se rauha ja helpotus kun ongelmat saatiin ratkaistua. Missä syntyy parempi yhteishenki kuin kriisien keskellä?

Opin arvostamaan suklaata ja herkkuja. Leirillä leiriohjaajana ollessa ne voivat olla kultaa arvokkaampia.

Ema Saikoolle (tai oikeastaan kelle tahansa vanhan ajan runoilijalle)

2010-07-26T18:56:00.002+03:00

Tiikerin vuonna, 149 vuotta poismenosi jälkeen

Vielä sinunkin aikanasi on ollut sellainen maailma jossa on voinut elää rauhassa kirjojen, runojen, maalaustaiteen ja niitä rakastavien ihmisten keskellä. Rikkaampana kuin kukaan nykyään. Minä olen kuudentoista ikäinen tyttö ja asun melkein toisella puolella maailmaa, Pohjois-Euroopassa. Pidän kyllä tietokoneista ja siitä, että musiikkia voi kuunnella nauhoitettuna ja että kaksikymmentä virstaa taittuu autolla helposti tunnissa ja monesta muustakin sen tapaisesta asiasta. Silti kaipaan usein menneisyyteen.

Nykymaailma ei anna omistautua taiteella, harvalla siihen tosin nykyäänkään olisi varoja. Yhteiskunta on jo vaatinut minut päättämään, mitä ammatikseni tahdon (valitsin matematiikan ja fysiikan opiskelun, ehkä jonkinlaiseksi vastakohdaksi kirjallisuudelle tai jotain). Olen opiskellut yhdeksän vuotta, ja jos olen oikein ahkera, valmistun kymmenen vuoden kuluttua ammattiin. Näen, kuinka pudistelet päätäsi uskomatta, mutta totta se on. Maailma on käynyt hirvittävän monimutkaiseksi.

Sinä kutsut 'hollantilaiseksi tieteeksi' kaikkea, minkä perustalle nyky-yhteiskuntamme rakentuu. Hollanti on pieni maa, vielä pienempi kieli. Englanti (Perryn kieli, muistathan) hallitsee maailmaa, kiinan merkitys kasvaa kasvamistaan. Tämä on teknillinen maailma, jossa voi tulla kuuluisaksi olemalla kaunis, laulamalla lauluja joista ihmiset tahtovat maksaa tai joskus ihan sattumalta. Mutta runoilijoita ja kuvateiteilijoita tämä aika ei kaipaa (ja kalligrafia, sen voisi todella sanoa olevan kuoleva ala. Minun maassani sellaista ei ole koskaan ollutkaan)

Minullakin oli silmätulehdus kun luin runokokoelmaasi. Nykyään se paranee viikossa silmätipoilla ja jopa sokeuteen johtavia sairauksia osataan hoitaa. Sinä elit yli seitsemänkymmenen ikäiseksi maailmassa, joka ei tuntenut antibiootteja, tiennyt vitamiinesita, hädin tuskin tunsi rokotteet. Haluaisin kovasti tietää, milloin maailmastamme tuli näin monimutkainen.

Ennen kuin saan sen selville, voin vain lukea vanhoja runoja, opiskella historiaa ja maalata, paeta niiden teitä.
-----
Luin Kai Niemisen uusimman suomennoksen, kirjan Ema Saikoon runoja. Ja vaikutuin. Huomasin muuten karuksi totuudeksi sen, etten ole lukenut elämässäni aiemmin kuin ehkä kaksi kirjaa naisten kirjoittamia runoja. Miksi?

Pitkän hiljaisuuden jälkeen

2010-07-08T16:29:00.003+03:00

Millainen ihminen ostaa häkkikanalan munia?

Millainen ihminen ostaa israelilaisia appelsiineja?

Olen kirjoittanut kesällä määrällisesti paljon: aloin viimein kunnolla kirjoittaa ikuisuusprojektiani, pitkää fantasiatarinaa ja se taitaa viedä kaikki mehut minusta. Runoja on lomalla syntynyt ehkä kaksi, muita tekstejä muutama. Ja blogiin en ole jaksanut mitään. Kuvittelen aina kirjoittavani ylös pieniä huomioita tosielämästä: 'näin pyöräilijän, joka näytti suuntamerkkiä jalallaan', mutta vaikka jaksaisin kaivaa vihon esiin ja kirjoittaa ylös mitä mielessäni silloin on, ei niistä runoja tai proosaa synny.

Menin kuvataideluokalle, ja ymmärsin ettei se ole minua varten. Entä, jos tajuan ettei matematiikkaakaan ole minulle? Minulle jäisi enää kirjoittaminen. Sisko elätti ja elättää itsensä kuudentoista ikäisestä kirjoittamalla... Mutta en minä oikeasti oikeasti ole lahjakas

Olo on levoton

Itkin aamulla uutisia lukiessa

2010-06-03T09:10:00.003+03:00

"Mitä he tekevät kun ensi vuonna tulemme sadalla laivalla? Pudottavat atomipommin?"

Israel oikeuttaa olemassaolonsa ja politiikkansa sillä, että juutalaiset ovat aina olleet sorrettu kansa ja heidät on ajettu maastaan. Ja sillä että palestiinalaiset tekevät pommi-iskuja tai ampuvat raketteja.

Kuka muistaa Gazan sodan uhrimäärät? Alle kuukaudessa monta tuhatta palestiinalaista ja 13 israelilaista.

Ja kun sotaa vastaan osoitettiin mieltä, meitä oli mielenosoituksissa n. 100-200, emmekä kertaakaan päätyneet painettuihin lehtiin tai televisioon, minäen ainakaan nähnyt. Israelin puolesta marssi kerran 2000 ihmistä ja he olivat puoli yhdeksän uutisissa.

Gazaan ei saa viedä kaakaota, hilloa eikä sementtiä, muun muassa nuo ovat Israelin kieltämien asioiden listalla. Miten korjaat sodan vaurioittaman kaupungin ilman sementtiä?

Jos osaat sanoa jotakin Israelin puolesta, sano ihmeessä. Minä kun en osaa sanoa enää mitään.

Sarjassamme rakkausrunot

2010-05-20T20:25:00.006+03:00

Minä rakastan sinua, koska meri on

Minä olen Lorca ja ole sinä Dali
kaksi hullua (kaksi taiteilijaa)

Kello on neljä iltapäivällä
humallun tiedosta
Kello on neljä iltapäivällä
että sinä olet olemassa
Kello on neljä iltapäivällä
niin kuin minäkin olen

- sinä piirrät rumia kuvia
- et vain ymmärrä niitä
Enkä tahdokaan ymmärtää
ymmärrys on

kaivo
täynnä sokeaa valoa

odotan vahingossa
sinua
unohdun katsomaan
(sinua)
hymyilen yksinäni
( )

kirjjoitan paprille sekava sanoja

SIKSI ETTÄ MERI ON SININEN
taivas oksentavaa purppuraa
pilvien katseiden hahmo
ja kevät

kuparinen

nosturinsiipi

(Kun olin kirjoittanut tämän runon, näin sateenkaaren.) Itse asiassa en tunne enää mitään tälläistä kys. henkilöä kohtaan, mutta vahvan runon sain aikaiseksi... Kiintoisaa. Luin Lorcaa pitkästä aikaa, ja tämä runo on myös kunnianosoitus hänelle. Tälläisiä tekstejä tahtoisin kirjoittaa.

Hassuus on suhteellista

2010-05-20T20:19:00.005+03:00

Millaiset kasvot?
Muistaisinpa. Mieleen jäi
vain joutavuudet:
persilja-allergia
ja ne samettihousut

Runotorstain teemaan 'hassu'. Eiköhän ihminen ole vähän hassu, jos tuollaisia juttuja muistelee? Paremmin runo mätsää ehkä ilman tankamittaa: millaiset kasvot/muistaisinpa. Mieleen jäi/vain joutavuuksia/persilja-allergia/ja samettihousut

Seurallista runoharrastusta?!

2010-05-11T19:38:00.004+03:00

"Töölönlahdella
havaittu harvinainen
haikuyhteisö"

Villa Kivessä oli viime torstaina Japania ry:n haiku&tankaklubin päättäjäiset. Olin toista kertaa elämässä runotapahtumassa... Oli ihan mukavaa, vaikka aika pitkälti ihmiset juttelivat vanhojen tuttujensa kanssa (niin, vanhojen, suurin osa porukkaa oli siinä 40 tai 50 vuotta minua vanhempia). Kirjoitimme haikuja aloituksella 'töölönlah-', josta sain minä syntymään muunmuassa haikun:

Töölönlahdella
toukokuu on lasia
vesisirpaleet

Olen nyt kirjoittanut muutenkin viiem aikoina muutaman haikun, vaikka olen kovasti väittänyt runomittaa suomenkieleen liian lyhyeksi ja tönköksi ja ainakin minulle sopimattomaksi. Kerran kuitenkin heräsin aamulla, ja unipäiväkirjaa pitävänä mietin tietysti, että mitäköhän unta näin. Unessani olin herännyt, noussut ylös ja kirjoittanut mieleeni tulleen haikun ensimmäiselle löytämälleni paperille. Ja oikeasti herätessäni tajusin muistavani yhä runon lähes kokonaan:

Metelin läpi
katson tätä maailmaa,
kuuntelen kuuta.

... Haikuklubin uusimmassa julkaisussa väitettiin, että "ainoa ehto runoilulle on olla hereillä". En enää allekirjoita väitettä :D

Novelli veripunaisesta kukasta

2010-04-19T13:23:00.002+03:00

Jos nukkuu kirsikkapuun alla ja herää, luulee hetken ajan veden muuttuneen vadelmalimonadiksi.

Kun olin pieni, lempilauluni oli seitsemästoista kappale sellaisella levyllä, jonka kannessa oli Leninin kuva (Leninillä oli suuri otsa ja hän oli hyvä mies ja hän asuu kaukana Vietnamista, olin ehkä viisi kun opin tuon)

Sitten kun nousee ylös, ymmärtää taas että maailma ei ole muuttunut miksikään.

Esitin sen laulun kerran pikkujouluissa vanhoille taistolaisille, vaikken ole koskaan osannut laulaa. Siskon poikaystävä oli kiva, kun se opetti minut käyttämään cd-soitinta ja soittamaan sitä levyä ilman äidin apua.

Kohottaa silti katseensa ja katselee vaaleanpunaisia latvoja, unohtaa hetkeksi.

Kuuntelin sen laulun pitkästä aikaa seitsemännellä koulussa, kun puhuimme pelottavasta musiikista. Nauroimme yhdessä sille, kuinka hullu laulu se on ja kuinka outoa, että sellaista on koskaan laulettukaan.

Lopulta on pakko laskea katse: alkaa sataa vettä ja silmiin osuu pisaroita.

(enkä koskaan lopettanut rakastamasta sitä laulua)

Olen lukenut liikaa japanilaisia runoja

2010-04-15T16:46:00.003+03:00

Luin viikonloppuna japanilaisten runojen englantiin kääntämistä käsittelevää kirjaa One hundred frogs. Se sisältää mm. 100 käännöstä Bashon tunnetusta haikusta "furu ike ya/karezu tobikomu/ mizu no oto". Suomeksi runo taipuu helpoiten/suorimmin ehkä muotoon "vanha lampi ja/sammakon hypätessä/veden ääni".

...Runotorstain teema "hyppy" tuo siis mieleeni lähinnä sammakot. Tässä muutama astetta luovempi käännökseni/väännökseni sammakkorunosta:

lammikko iänikunen,
vesiallas varsin vanha,
sinne sammakko putoopi
pinta särkyy, vesi läikkyy

Hiljainen lampi
sammakko hyppää
pärskähdys

Vanha lampi:
veden ääni sammakon
loikatessa

vaihtoehtona vapaus

2010-04-09T14:03:00.004+03:00

tyttö valitsee kirkon sijasta kirjaston

(oho, unohdin takin)

Kirjasto, Bibliotek
aika pysähtyy viheltäen

hyllymetreittäin unelmia kolmelta vuosituhannelta

Eikä hän löydä sitä mitä etsii,
ei sitä koskaan löydä

(löysin lusikan heinäsuovasta)

Kadulla taas
askeleet taas tihenevät
taas aika juoksee liian nopeaan

koulun piha on tyhjin

niiaus: anteeksi että olen myöhässä

mutta ei hän kadu tippaakaan:
vaihtaa nyt viisi minuuttia pysähtyneeseen aikaan, tietysti
(mainio kauppa suorastaan!)

opettaja nyrpistää nenäänsä:
hymy suussa, on sillä otsaa

Runotorstai: vaihtoehto. Ehkä turhan sekava oikeaksi runoksi, vaatisi paljon lisää fiksailua. Käyn liian usein kirjastossa: ei tee hyvää terveydelle unohtaa takki tai jättää syömättä. Mutta kirjastossa... saa unohtaa ja olla hetken rauhassa, eikä kuitenkaan yksin. Se on liian hienoa. Broileririsotto vai kiinalaisia runoja?!

Jotkut lapset karkaavat koulusta
(käydäkseen kirjastossa)
Jotkut lapset valvovat salaa
(lukeakseen runoja)

Kyllä sellaisia on pakko olla muitakin.

Jos itken tänä yönä, en itke surua

2010-04-06T20:46:00.000+03:00

onni on sitä että tulostaa 20 sivua valmista tekstiä

onni on sitä että on yhdessä hiljaa

onni on sitä että lukee vanhoja kirjoja ja nauraa tai itkee

onni on sitä että kuuntelee musiikkia ja ymmärtää jotakin uutta

onni on sitä että juo teetä

onni on sitä että käy kirjastossa ruokatunnilla

onni on sitä että näkee kauniita unia yöllä

onni on sitä että muistaa että on ystäviä

Kuvassa näkyy kirjahylly

2010-04-02T10:18:00.004+03:00

Tai siis pikkupätkä kirjahyllyäni, runot.

Huomaan itsekin vasta nyt, että kirjoista tasan yksi on uutena ostettu, muut kirjastoista ostteuja, antikvariaateista, yms. Jos ollaan tarkkoja, kuusi kirjoista on äitini. Minulla ne ovat vain kestolainassa. Se kirja joka ei mahtunut kuvaan, on oikeastaan varastettu. Yksi kirjoista on vuodelta 2010, yksi vuodelta 1929 ['uutta suomalaista runoutta' esim. Aleksis Kivi ja Eino Leino]. Vanhimmat runot ovat toisessa kulunutkantisessa kirjassa, Anhavan tankasuomennosten joukosta löytyy yli 1000 vuotta vanhoja tekstejä. Tärkeimmät/rakkaimmat minulle ovat Brechtin runot ja ne tankat. Viidestätoista kirjasta noin neljä on vasemmistolaissävytteisiä, neljä japanilaisia. Ja noin seitsemän suomalaisia (luvuissa mukana se kuvasta puuttuva teos)

Melkein kaikki kirjoista ovat lukemisen arvoisia tai suorastaan todella hyviä :)

Kirjoittaa, ei kirjoita, kirjoittaa, ei kirjoita

2010-04-01T16:07:00.003+03:00

otan kynän käteeni
paperille alkaa syntyä tavuja sanoja lauseita
yksi kokonainen virkekin
kielikuvia ja harkittu viittaus
mutta ei se runolta näytä

Runotorstai. Sana 'kärsimys' toi tällä hetkellä auttamatta mieleeni äidinkielen lopputyön, jonka palautuspäivä on ensi torstai ja joka on pahasti kesken. Aiheena joku suomalainen kirjailija: esittelen Kai Niemistä ja hänen tuotantoaan.

Tämä runo on pastissista hänelle. Se kuvaa lopputyöfiiliksiä aika hyvin, vaikken tiedä muistuttaako se herran tuotantoa juurikaan...

Tyynykirja

2010-03-13T07:59:00.004+02:00

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, monen mutkan kautta törmäsin Genjin tarina -romaaniin keväällä ja sitä kautta innostuin niin tankarunoihin kuin saman aikakauden, Japanin heiankauden muihinkin kirjoihin.

Nyt alkaa olla kirjaston valikoima luettu: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Sugawara Takasuen tytär, suomantanut Miika Pölkki) ei ollut kummoinen kirja ja, mitä ihmettä, kääntäjä ei ollut kääntänyt tankarunoja mittaan! Matematiikkaa rakastavana ihmisenä se oli järkytys. Ja sitten se Tyynykirja, The pillow book of Sei Shonagon (kääntänyt englantiin Ivan Morris) jonka olen muutamaa sivua vaille lukenut. Näiden lisäksi ajankauden kirjallisuutta en ole (vielä!) löytänyt, enkä edes tiedä kuin pari kolme teosta lisää.

Tyynykirja (ts. tyynyn alla pidettävä kirja, päiväkirja) on mainio kokoelma anekdootteja hovin elämästä, runoja ja runokirjeenvaihtoja ja listoja (ärsyttäviä asioita, asioita jotka ovat kaukana vaikka lähellä, asioita jotka ovat menettäneet voimansa yms). Iso osa tarinoista keskittyy lähinnä kehumaan keisarinnaa tai hovimiehiä että kuinka mahtavilta he näyttävät myös tänään ja blaa, kirjan mielenkiintoisuus on muualla. Vaikka englanti ei minusta ole vähääkään runouden kieli, kirjassa on runoja ja siitä minä pidän. Myös monet listat ovat kiintoisia/hauskoja/jänniä. Lukemisen arvoinen kirja!

Olen kääntänyt muutaman runon kirjasta. Vuodenaikaan sopien:
Kuin kukkasia
leikkien leijuu lumi
talvitaivaalta
ja hetken sydämessäni
tunnen kevään saapuneen

Englanninkielinen versio josta käänsin (eikä muuten Morriskaan käännä tavumittaan)
As though pretending to be blooms
the snow flakes scatter
in the wintry sky
and for a moment in my heart
I feel that spring has come

"Mustana maidolla kylmänä kuumana"

2010-03-11T20:05:00.003+02:00

Hän tuli kuitenkin

kaksi kupillista kaakaota
miksi katonrajassa kulkee turkoosi putki, en ehtinyt kysyä
oli liikaa sanottavaa

-olen rakastunut rakkauteen
-niin minäkin

kaksi tyhjää kuppia
eripariset

Runotorstain haasteeseen 'tuli'. Olisi minulla tulestakin runoja, mutta nyt tällä viisiin. Onnea ja kiitos runokokoelman julkaisseelle kahviseuralleni.

Opettajalleni

2010-02-28T11:03:00.003+02:00

Minulla on mitä mainioin äidinkielen opettaja. Tässä kuitenkin muutama asia, josta olen eri mieltä.

Minä tykkään kirjoittaa niin kuin kirjoitan. Sinä käsket välttää "Katri Valalaista toistoa, joka on niin 30-lukua", mutta kun rakastan, rakastan sitä niin paljon. Ja muun muassa eräs finlandia-palkittu kirjailija käyttää sitä, käyttää vieläpä paljon, ja tuskimpa sinä hänelle siitä kehtaisit valittaa.

Se eräs finlandia-palkittu oli tietenkin Kjell Westö, suurimpia suosikeitani kirjallisuuden maailmasta. On mahdollista, että olen oppinut sen kielen piirteen häneltä, mutta silläkään taas ei ole mitään väliä. Jotakuta matkin kuitenkin, haluan tai en. Tajusin muuten oikeastaan vasta vääntäessäni esseetä hänen kirjastaan "Missä kuljimme kerran" kuinka paljon rakastan kyseistä teosta. Ja silloin tajusin siis viimeinkin mitä hyötyä on kirjallisuuden purkamisesta tekstinä, kirjallisuuskritiikistä. Tiedän, että sanoisit että ei se nyt noinkaan mene, mutta jos minulle kirjallisuuskritiikki on tärkeää juuri tuon vuoksi, niin mitä siitä?

Niin, ja taide ei todellakaan synny vasta lukijan/kokijan päässä. Jos minä kirjoitan blogiini tai äidinkielen tunnille tai kirjettä, niin tietysti kirjoitan sitä lukijalle. Jos kirjoitan illalla pimeässä päiväkirjaa, kirjoitan sitä samasta syystä kuin syön tai hengitän tai nukun. En tee sitä taiteen vuoksi, mutta taiteeksihan se lasketaan. Ja se on olemassa vaikka en näyttäisi sitä kenellekään, edes haaveilisi näyttäväni - tai edes lukisi itse. (Heh, sainhan sen ajatusviivankin ympättyä tähän tekstiin!)

Sisareni sanoi, että koulussamme oli hänen aikanaan todella paljon ihan hulluja opettajia, ja todella paljon todella hyviä opettajia. Allekirjoitan väitteen täysin.

PS. Hauskin asia toissa syksynä oli se, kun käännyn katsomaan mitä ääntä varastosta kuuluu ja ovelta kurkistaa luuranko. Kiitos myös siitä.

Rykelmä maailmaa

2010-02-26T10:15:00.002+02:00

Onko se edes runo?

Runotorstain haasteeseen 'rykelmä'

jotain uutta länsirintamalta

2010-02-21T16:01:00.006+02:00

Rekisteröidyin rakkausrunot.net:iin vihdoin. Siellä näyttää pyörivän sen verran paljon väkeä, että minullekin riittäisi palautteen antajia. Löydyn nimellä Fujiwara, osa runoista on jo ollut täällä.

Olen alkanut harrastaa runojen kääntämistä. Ei minun varmaankaan pitäisi, englantini tai tankataitoni eivät riitä, mutta on se vain niin hauskaa hommaa..!

Minne käärisin
onneni? Sanoisinko:
Ommelkaa hihat
enemmän kiinni tähän
kiinalaiseen pukuuni

Kimonon hihat, erityisesti vanhanmallisen, on ommeltu ainoastaan 'osittain' kiinni. Runo on alunperin 'Harukanaru toki no naka de Hachiyo shu' -animen jaksosta 15. Koska en osaa japania, se on käännetty englannin kielestä:

What should I use
to envelop my happiness?
I should have said
sew sleeves more full than usual
for my chinese robe

Ja tänään ärsyttää...

2010-02-16T16:18:00.003+02:00

Konservatiivisuus.

Iltapäivälehden lööppi huusi eilen jotain sen suuntaista kuin 'naisjuntajien kiihkeä suutelu järkytti' tai jotain. Naisjuontajien. Lesboja. Voi ei, telkkarissa näkyy lesboja.

Ja pari viikkoa sitten 'pankkiryöstön tekijä pukeutui naiseksi'. Transvestiitti? Voi ei.

Miksi edelleen epäheteronormatiivisuudesta saa revittyä otsikoita??

Eräs luokkamme lempinimistä muiden koululaisten suussa on kuulemma 'lesboluokka'. Miksi edelleen tuollaista nostetaan esiin? Miksi kun halutaan puhua pahaa, käytetään tuollaista nimeä?

'onko se okei pukeutua mieheksi' kysyi nuorisotalon ohjaaja kun esittelin tulevaa cosplay-roolipukua. On se okei. Sietäisi olla.

'ehkä tuollaisissa vaatteissa voi leimautua lesboksi' sanoo isä toisesta asustani.

Ja mitä sitten. Miksi on olemassa yhä kielteinen käsite leimautumisesta homoseksuaaliksi?

... Anteeksi tekstin laatu mutta kun ärsytti.

Naamiot

2010-01-29T17:54:00.003+02:00

- Minä en ole nähnyt yhtään Shakespearen näytelmää, sanon vähän ujona ja pyörittelen lusikkaa kaakaossani.
- En minäkään ole lukenut kuin Hamletin, hän sanoo, äänestä kuulen että hän hymyilee.
- Mutta sinähän olit lukenut vaikka mitä, niitä sellaisia vanhoja nahkaselkäisiä kirjoja, hän jatkaa vielä. Minun pitäisi vastata äkkiä, keksiä vastaus, joka ei olisi aivan typerä, etten korostaisi liikaa lukeneisuuttani tai vähättelisi tai olisi epäkohtelias…
- Ai sellaista kuin Dostojevski, Wilde tai Victor Hugo? Niin no, kai minä olen niitä aika paljon lukenut, tai ainakin keskimääräistä enemmän, koetan kuulostaa vähän hajamieliseltä, siltä, etten eläisi noiden kirjojen vuoksi (tai hänen vuokseen). Taidan kuulostaa lähinnä siltä, että olisin väsynyt tai epäkiinnostunut. Hetki hetkeltä minua hermostuttaa enemmän.
- Kaikki me seisomme katuojassa, mutta vain jotkut meistä katsovat tähtiin, hän vaihtaa yllättäen aihetta, oletko sinä niitä tähtiin katselijoita?
Taidan punastua vastatessani.
- Kai minä olen, vilkaisen hänen kasvojaan: tähtisilmät katsovat minua tarkkaavaisesti. Ovat kai katsoneet koko ajan?
- Maailmankartta, jonne ei ole merkitty utopiaa, ei ole vilkaisemisen arvoinen, koska se jättää pois sen maan, jonne ihmiskunta on aina rantautumassa
Vasta silloin tajuan, että hän sitatoi jotakuta.
- Et tainnut keksiä tuota itse?
- Haittaako se? hän naurahtaa, joku sen on kirjoittanut aiemmin, mutta minä sanon sen sinulle, juuri tänään, juuri täällä. Tänään se on sinulle, vieläkin hän katsoo minua silmiin
Menen yhä enemmän hämilleni, melkein änkytän heittäessäni kysymyksen takaisin.
- Entä sinä, oletko sinä haaveilija?
Ensi kertaa hän hiljenee, katse putoaa alas.
- Onnettomana/ oivallan olevani/ kuin päällyskaapu/ jonka hihat eivät saa/ koskettaa ranteitanne, lausuessaan runoa hän riisuu kädestään mustat hansikkaat, ne jotka hänellä on aina, ne joihin kiinnitin hänessä ensiksi huomiota.
- Ainakin ennen minä haaveilin, hän sanoo aivan hiljaa. Enemmän minua järkyttää hänen äänensä sävy kuin ranteiden arvet.
Minun on pakko halata häntä. Pöytä kolahtaa kun kumarran tarpeeksi lähelle. Hän tuoksuu heikosti suitsukkeelta.
- Simpukka voi elää ilman kuortaan jos sen eristää merestä, lausun mieleeni ensinnä tulevat sanat
- Keksitkö tuon itse? hän kysyy yllättyneenä. Päästän hänet irti, mutta tuolini jää lähemmäs.
- En, se on jostakin kirjasta
Ja taas hän hymyilee.
- Iskit takaisin omilla aseillani, kieroa. Sinä kun luet paljon, niin satutko tietämään sen kirjan, jossa on Johanna- nimisiä veneitä, 19 hatturasiaa ja autio tanssipaviljonki?
- En? kurtistan kulmiani. En tiedä vaihtaako hän tahallaan aihetta, poukkoilee, sitatoi, kiertelee, vai onko se vain hänen luontonsa.
- Minulla on tasan yksi hatturasia. Tänään menen ja poltan sen, hänen äänensä on taas erilainen: päättäväinen. Absurdi, koska hänen lauseensa on niin outo. Enkä kuitenkaan naura.
- Täh?
- Minä lainaan sen kirjan sinulle, tuon sen ensi kerralla, hän sanoo ja nousee ylös.
Tajuan yhtäkkiä, että ulkona on jo pimeää. Mitä kello on? Hetkeen en muista, onko kesä, talvi, syksy: onko jo myöhä. Helmikuu, sentään muistan. Olemme me tunteja istuneet.
Minäkin nousen ylös ja hetken me seisomme vastakkain, ihan lähellä toisiamme. Hän hymyilee, hipaisee taas kädessään olevalla hansikkaalla poskeani. Me emme suutele.
- Nähdään! Hän vilkuttaa vielä ovelta.

- -
Kirjoitettu koulussa, aiheena 'naamiot'. Tässä tarinassa on jotain vieläkin kökköyksiä, mutta tykkään itse hirveästi kokonaisuudesta. Idea alkoi valua Oscar Wildestä ja hänen esseestään Naamioiden totuus [joka käsittelee Shakespearea]. Sisältää siis sitaatteja häneltä, mutta myös muista kirjoista.

Keitä henkilöt ovat? Minkä ikäisiä? Sukupuolensa?

2010 -->

2010-01-09T19:18:00.002+02:00

Olen kirjoittanut joululomalla ja sen jälkeen enemmän kuin koko syksynä, jos sivumääriä alkaisi laskemaan. Ja huonotasoisempaa tekstiä kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Huokaus. Minun oli tarkoitus osallistua runotorstain megahaasteeseen, mutta sekin jäi: valitsin liian vaikean tavoitteen (tanka joka viikolta)

Ja sitten seuraa lista tärkeimmistä asioista, joista minun pitäisi teksteissäni päästä eroon:
1. ajatusviivan tuhlailu - koko ajan - milloin minnekin
2. puolipisteen käyttö; käytän sitä ilmeisestikin väärin
3. sanojen toisto, toisto jota rakastan ihan liikaa
5. (sulkeiden käyttö joka toisessa lauseessa)
4. ja vähentää lauseiden aloittamista ja-sanalla tai muilla konjuktioilla
5. 'kaksinkertaisen' kappalejaon käyttö

Uudenvuoden lupauksena aion ainoastaan kirjoittaa ja lukea paljon. Niin, ja ehkä opetella pelaamaan paremmin, pukeutua viksummin tai jos pahin taphtuu pukeutua tosiaan pelkkään harmaaseen, puhumaan oikeista asioista ja myös olemaan oikealla tavalla hiljaa, oppia laskemaan matematiikkaa ja lukea 500 sivua ruotsiksi...

24. päivänä vuoden viimeistä kuukautta gregoriaanisen kalenterin mukaan

2009-12-24T10:27:00.001+02:00

(Ottakaa teksti mieluummin huumorina kuin jumalanpilkkana, mieluummin mielipiteeni kuin ärsyttämisenä)

”Jeesus oli sittenkin vain yksi ihminen
mutta Rooman orjalauma
tuhatlukuinen”

Pari tuhatta vuotta sitten nyky-Palestiinan alueella syntyi lapsi. Montakin lasta, mutta yksi muita tärkeämpänä: tällä lapsella oli lahja puhua, ja hänellä oli myös asiaa. Jälkimaailma muistaa hänet maailman suurimpana agitaattorina, jota seuraa yhä kolmasosa maailman kansoista: enemmän kun yhtäkään poliittista aatetta koskaan. Ehkä hänessä oli lääkärinkin vikaa, tai taikurin, tai sitten jälkeen tulleissa vain oli ihmisiä joilla oli kirjoittajan lahjoja ja kaunis mielikuvitus.

Vartuttuaan lapsi puhui uskontoa vastaan, ja suurimpana rikoksenaan, väitti itseään jumalan pojaksi. Ja moni uskoi: tämän miehen ei tarvinnut uhata kaasukammioilla tai lamalla, kuten eräiden myöhempien mestaripuhujien. Sanoma oli riittävän kaunis ilmankin.

Puhui mies asiaakin: puhui vallanpitäjiä vastaan, kirkon paatuneita normeja vastaan, väkivaltaa vastaan. Ja suurimmassa osaa asioita mies oli oikeassa.

Maailma olisi parempi paikka, jos me rakastaisimme vihamiehiämme ja jos iskun saadessamme kääntäisimme toisenkin posken lyötäväksi. Jos ihminen todella elää näin olemalla kristitty, on se hieno ja arvostettava asia. Minä en tarvitse taivasta ymmärtääkseni, että noin meidän pitäisi elää.

”Jaksaakseen ponnistella eteenpäin tässä elämässä, ihminen tarvitsee jonkin elämää suuremman aatteen jota kantaa” Sitaatti ei ole sanatarkka, Leo Trotskia sen pitäisi olla kuitenkin. Minä en tarvitse voimaksi uskontoa, enkä kirkkoa perinteineen ainakaan. Mutta ei minulla ole oikeutta kieltää muilta heidän uskontojaan: ei heillä ole oikeutta kieltää minua.

”mutta muistetaan, minkä takia me olemme eläneet. Vallankumouksen takia, eikö niin?”
”niin.”
, kaksi hengenvaarallisesti sairasta ihmistä jutteli keittiössämme. Olisi hienoa sanoa, ettei äänissä ollut katkeruutta, mutta silti parempi pysyä totuudessa.

”Jeesus oli sittenkin vain
yksi ihminen
mutta miljooniin jo nousee määrä
köyhien”

Hyvää keskitalven juhlaa, anteeksiannon, rakkauden ja rauhan juhlaa! Ja onnellista uutta vuotta 2010!

"Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu"

2009-12-12T19:31:00.005+02:00

Palais des etats
petticoat sacher
bonnet perfecto
classical le prince

Ihmisillä on kiire
tai sitten ne jonottaa
Sen nimi on joulukuu

Polvisukissa on kylmä
silkkihansikkaissa ja
pitsikauluksessa

Aivan yhtäkkiä
taivaalta alkaa putoilla
suuria valkeita hiutaleita:
Maassa rauha on sama kuin lunta
Kaupunki on vaiti
lumihiutaleet hymyilevät

Taas runotorstain inspiroimana: Pysähtynyt. Tämän päivän tunnelmista syntynyt runo. Otsikko ja säe 'maassa rauha on sama kuin lunta' lainattu Ultra Bra-yhtyeen kappaleista [rakastan tällä hetkellä lainailla säkeitä, suokaa anteeksi]. Ensimmäisen kappaleen sanat mitä sattuu kieliä, ensisäe suomeksi 'Säätytalo' eli tapahtumapaikka.

Itsenäisyyspäivänäkin

2009-12-06T11:50:00.003+02:00

Ei tule hyvää runoa:
rakkaudesta on helpompi kirjoittaa,
vallankumouksesta tai surusta
tästä aiheesta en osaa

Radiossa Mannerheim kehuu sotilaitaan
en pidä hänen äänestään
ja uniformunsa verenkarvas
"Vain hiekkaharjun männyt kasvoivat muutaman sentin"
hänen hattunsa kai useamman

En tunne yhtään sotaveteraania
mummi oli Ruotsissa ja pissasi verhoihin
Tuttu setä eli sota-ajan
enkä siitäkään muista
kuin maalauksensa vankilan pihasta
Nyt sekin mies on kuollut
eikä kukaan itke
kun punaorvoille lasketaan seppele

Mutta kyllä minä silti rakastan sitä laulua
missä lauletaan 'sininen on taivas, siniset on silmänsä sen'
mutta laulanhan minä Hoosiannaakin
vaikken tunne koko miestä

Tässä kaikki mitä pullamössösukupolven lapsi sai irti isänmaasta tänään. Toisen säkeistön sitaatti on Kjell Westön kirjasta 'Missä kuljimme kerran', siitä kohtaa kun puhutaan Tammisaaren vankileireistä ja joukkohaudoista: "Se oli kuin olisi kylvänyt vastakynnettyihin vakoihin, mutrta tästä kylvöstä ei kasvanut uutta laihoa. Ainoastaan hiekkanummen männyt kasvoivat muutaman sentin, ja jotkut paikkakunnan asukkaat olivat sitä mieltä, että puut humisivat surullisemmin kuin ennen." Tuttu setä viittaa Veikko Porkkalaan, yli satavuotiaana tänä vuonna kuolleeseen punaorpoon "joka ei anna koskaan anteeksi". En pidä Mannerheimista mutta itsenäisyyttä arvostan lopulta kuitenkin.

teininä on kivaa koska saa rauhassa olla omituinen

2009-12-05T19:53:00.003+02:00

Lauantai-ilta: istun tietokoneella puolipimeässä ja katson internetistä huonoa animea. Viereisissä huoneissa sukulaistädit juovat viiniä ja syövät puoli vuotta vanhaa kalaa. Korsetti kiristää, koska join liikaa (colaa), päälläni on puoli kiloa mustaa pitsiä ja kaksi valkeaa kangasruusua. 'kaikista esineistä rakkaimmat ovat minulle käytetyt' runoili kuuluisa mies, mutta minä rakastan eniten sekalaisimmista sekalaisia esineitä. Pöydällä vieressäni on pinottuna kaunis kokoelma: Kapteeni Nemo -sarjakuva, Moottoripyöräpäiväkirja- elokuva, ikivanha Robinson Crusoe- kirja ja pari postikorttia.

Olen tyttövaltaisella kuvataideluokalla eikä kukaan huomaa tulen kouluun sitten punkkarina, goottina tai hippivaatteissa. Pyjamankin huomasi vasta englanninopettaja. Koulun jälkeen minä istun opettajainhuoneessa pelaamassa lautapelejä rinnakkaisluokan poikien kanssa ja keskustelen fysiikanopettajan kanssa Che Guevarasta. Nauramme huonoille vitseille ja juomme halpaa teetä.

Kotona ennen nukkumaanmenoa masennun ja kirjoitan synkkiä rivejä päiväkirjaan. Luen runoja vuosisatojen takaa ja mietin ovatko runoilijat juuri niitä, jotka eivät löydä koskaan elämän tarkoitusta tai edes rakkautta.

Ehkä minusta jonain päivänä tulee normaali. Tai sitten ei. Normaalit ihmiset eivät kirjoita runoja?

...Kai minä tosiaan lähden löysäämään tätä korsettia että voin juoda lisää

"Täytyy unohtaa voidakseen muistaa"

2009-11-27T17:21:00.004+02:00

"Ja kun olet unohtanut surusi (ihminen unohtaa surunsa aina) niin olet iloinen siitä, että olet tuntenut minut"
Mutta jotten unohtaisi:

paahtoleivän tuoksu
mattolaituri
tähtitaivas
halaaminen
vakosamettihousut
nauru
pitsi
silmät
kaapelitehdas
merihaka
hauhonpuisto
bockholmen
vaja
silinteri
kinkkuleviterasia
ruisleipä
valkoinen paperiviuhka

Ehkä vielä joskus opin pitämään persikoista ja syömään luumuja muistelematta.

Runotorstain haaste "Jotta en unohtaisi" Ja yhä aihe jumittaa samssa ihmisessä kuin parissa kolmessa viime postauksessa

...Enkä muuten kuollakseni muista, mistä otsikon sitaatti on. Tunnistaako joku? Taitaa olla jostakin elokuvasta tai kirjasta. Ja runon alun sitaatti on Pikku Prinssi- kirjasta. Vaikka se on vähän hullua, minä taidan kuitenkin pitää surusta.

Kuinka saada kommentteja blogiinsa?

2009-11-12T11:23:00.003+02:00

Paras tapa on kirjoittaa jotain oikein ärsyttävää. Jos on poliitikko, saa mediajulkisuutta (Halla-Aho!) ja jos on tavallinen pulliainen, joku ärsyyntyy kommentoimaan. Testattu myös tässä blogissa (sotaveteraanit, taide, vallankumous) :)

Seison sanojeni takana, mutta kyllä: kärjistän usein.

...Ja niitä kommentteja saa laittaa. Ihan vaikka sitten 'luen sun blogia', jos muuta asiaa ei ole. Tyhjälle metsälle on ikävä huutaa.

sosialismi, taide, unelmat

2009-11-09T14:09:00.003+02:00

Perun (useimmat) pahat puheeni herra Oscar Wildestä.

Jätin kouluruokailun välistä ja kiersin ystäväni kaukaa koska minulla oli kiire lukemaan hänen kirjaansa. Pakko se on myöntää; se mies osaa kirjoittaa. Tekstin nimi 'Ihmissielu sosialismissa' naulitsi minut lukemaan: mitä ihmettä voi sisältää dekadentti-aforismikone-idiootin kirjoittama essee sosialismista? Se sisälsi kauniin tarinan siitä, mitä sosialismi voisi olla toteutuessaan kunnolla. Se tuomitsi 'kasarmisosialismin' ja puhui aidosta invidualismista joka luo todellisia taiteilijoita. Se kertoi mikä oikeuttaa agitoimaan ja se kertoi hyviä syitä pyrkiä kohti utopiaa.

Vaikka utopistiseen tilaan, aitoon sosialismiin ei koskaan päästäisi, sinne kannattaa pyrkiä. Siinä vaiheessa maailma on lopulta raiteiltaan kun parempaan ei enää edes kaivata! Jos mielestäsi parempi maailma onkin vaikka keskustapuolueen unelmayhteiskunta: pyri sinne: kunhan pyrit jonnekin.

terveisin viisitoistakesäinen idealisti.

Päivän runo kertoo työelämääntutustumispaikastani jossa vietän loppuviikon.

Viikon verran oikeita töitä:
Lenin katsoo seinältä
hänessä on muuten samaa näköä
kuin Kapteeni Nemossa
Länsisaksalainen silppuri
syö kuolleen miehen kirjeet
kuitit tositteet matkakulukorvaukset
rahasta se on kai täälläkin kyse

Taiteen tarpeettomuudesta

2009-10-29T11:41:00.002+02:00

"...Ainoa syy, joka oikeuttaa tekemään jotakin tarpeetonta, on tekijänsä viehtymys siihen.
Taide on täysin hyödytöntä."
Suunnilleen näin Oscar Wilde kirjoittaa Dorian Grayn muotokuva -romaaninsa esipuheessa.

Kieltämättä taiteen tekeminen on kyllä (kirjoittaminen, piirtäminen) on kyllä kivaa. Eikä se täysin hyödytöntä ole, mutta melkein. Mutta luovaa se ei ole ainakaan, turha kuvitella.. Koska hyvin, hyvin, hyvin harvoin taiteilija keksii mitään uutta. Ihmisiä on elänyt kymmeniä miljardeja, aina joku on keksinyt ideasi aiemmin.

Löysin lähes oman runoni 700-luvulla eläneen runoilijan kirjoittamana, teoksesta jota en ole koskaan aiemmin lukenut. Japanin kieltä on vaikea kääntää: oma tekstini voisi olla vain saman runon eri käännös.

"Kohtasimme kuin kaksi laivaa, jotka sumussa ohittavat toisensa" Oscar Wilde kirjoittaa eräässä runossaan. Ystäväni ihailee runoa, erityisestikin noita säkeitä. Nättejä sanoja, mutteivat ainutlaatuisia. Wildeeä vanhempaa esimerkkiä samasta kielikuvasta en tunne, mutta esimerkiksi Juha Vainio runoilee "yössä kuin laivat, me kohtaamme vain, kunnes taas liu'umme pois"

Kyllähän Mona Lisa- postikortit ja kuviskurssilaisten sadat asetelmamaalaukset ovat taidetta, mutta onko niillä minkäänlaista arvoa? En usko olevani kovin väärässä väittäessäni että iso osa taiteen arvoa tulee ainutkertaisuudesta.

Omaperäisyys on kuollut, melkein kaikki taide on jo tehty. (Ja Google löytänee aivan vastaavia tekstejä kuin tämä. Hurraa.)

(Herra Wilden sitaatit muististani, eivät oikeita suomennoksia. Kyseinen idiootti mukana mm. siksi, etten tahtoisi kenenkään ihailevan tuota miestä - ja koska tuo alun sitaatti oikeastaan toi minut pohtimaan koko asiaa.)

Tie ulos

2009-10-25T11:30:00.003+02:00

En pidä tästä maailmasta
mutta minnepä pääsisin?
Toista universumia
ei ole vieläkään löydetty
mutta jos
- kun -
se löytyy
ostaisin yhden menolipun

Ja sanaakaan
en aio tästä kirjoittaa
muistan kuitenkin
nätin kirjepaperin,
käytävän, hymyn (tyhjän)

Taas kerran runotorstai. klik Päällimmäinen on vastaus viikon haasteeseen 'tie ulos' ja alempi haasteeseen 'rakkausruno ilman sanaa rakkaus'. Alempi tuskin aukeaa kenellekään muulle kuin minulle ja sille toiselle ihmiselle josta runo kertoo. Kirjoitan kyllä muutakin (nuokin syntyneet ennen haasteita), mutta runotorstaihin osallistumisessa on yksi erinomainen puoli. Saa palautetta runoistaan :)

Kirjahylly kertoo

2009-10-13T18:00:00.003+03:00

Eli tässä siis on pienoinen kysely, johon on tarkoitus vastata ottamalla vastaukset oman kirjahyllyn kirjojen nimistä. Kolmas ja kaksi viimeistä kysymystä ovat omiani, muut napattu Tuuren blogista. Jos joku innostuu täyttämään, niin saapi kommentoida enemmän kuin mielellään! (Vain yksi vastaus on valehdeltu, lempiväriäni ei vain löytynyt hyllystäni...)

Oletko mies vai nainen?
Pikku naisia (L. Alcott)

Minkä ikäinen olet?
Pikku Prinssi (Saint-Exupery)

Kuvaile itseäsi.
Riehaantunut pilvi (Ikkyu)

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Perimmäisten kysymysten äärellä (K. Nieminen)

Kuinka voit nyt?
Varjoissa vaeltaja (I. Auer)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
101 things to see and do in Helsinki

Mihin haluaisit matkustaa?
Maailman ympäri 80 päivässä (J. Verne)

Kuvaile parasta ystävääsi.
Sputnik rakastettuni (Murakami)

Mikä on lempivärisi?
Punainen lumme (Lempinen)

Millainen sää on nyt?
Musta maalaus (Kankaanpää)

Lempi-vuodenaikasi?
Delfiinikesä

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Rakkauden historia (Krauss)

Mitä pelkäät eniten?
Kauhukypärä (Perevin)

Mikä on mottosi?
Eläinten vallankumous (Orwell)

Mikä on paras neuvo jonka voisit antaa?
Leikisti oikeesti

Miten haluaisit kuolla?
Sitä kukaan ei tiedä (M. Vuorio)

Arvostamasi asia
Jumanzuka mulla on ystävä

Ja joku asia jota et arvosta.
Isänmaan lippu (J. Verne)

Koulutöitä

2009-10-11T12:04:00.004+03:00

Löysimpäs koneeltani maantiedon esitelmäni vuosimallia 2007. Opettaja käski tekemään esitelmän vapaavalintaisesta Amerikan eläimestä, ja tässä on tulos. Tarkasti ohjeiden mukaan tehtynä! Esitelmä oli seinällä luokassa viikkoja, ja kyllä: minulla on kiitettävä numerona maantiedosta.

Öljyapina (lat. Georgios W. Bushius)

Öljyapina on harvinainen haittaeläin, jonka alkuperäinen levinneisyysalue ei ulotu juuri Yhdysvaltojen Valkoisen talon ulkopuolelle. Nykyään lajin leviäminen aina Afganistaniin ja Irakiin asti on todella huolestuttavaa.

Ravintonaan Öljyapina käyttää nimensä mukaisesti öljyä, mutta myös valloitettujen kansojen veri maistuu. Laji sijoitetaan nykyään samalle sukupuun oksalle kuin verivampyyri, ameba ja torakka.

Öljyapinan merkitys ihmisille on maailmanlaajuinen. Levitessään tämä laji voi uhata yhä useampien kansojen vapautta ja ihmisyyttä.

Ei asiaa vaan runoja

2009-10-02T16:43:00.004+03:00

Minä olen hiljaa
kostan sen että puhuit.

1+1=1
eikä mistään tule sen enempää, tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa, laske sormesi joka erälle ja silti
1+1=1
ei se ole kaksi, se olisi liikaa pyydetty, eikä kolme, nyt herranen aika sentään, aina se on vain yksi eikä koskaan enempää
1+1=1
eikä siitä lisää tule, vaikka korottaisit mihin potenssiin, ja vaikka laskisit kuinka monta paritonta lukua yhteen, aina tulos on pariton, aina, aina
1+1=1
sen kun ostan marsun, kalliita vaatteita ja mopon, eivät luvut välitä, eivät tippaakaan, eivät yhtään. ei niitä kiinnosta

Ylempi runo on vastaus runotorstain tämän viikon haasteeseen 'kosto' klik, jäljempi runo viime viikon haasteeseen 'tasan'. Ensimmäisen olen saattanut lukea jostakin, pahoitteluni jos väitän sitä suotta omakseni. Jälkimmäisen runosta alussa on pala Bertolt Brechtin runosta ja loput lienevät omaia säkeitäni. Ystäväni kirjoitti matematiikan tunnilla epähuomiossa vihkoonsa 1+1=1, tosielämästä tuokin runo... Ei runoja muusta kuin todellisuudesta kannatakkaan kirjoittaa.

ei anneta sen toistua koskaan enää, koskaan

2009-09-25T08:15:00.004+03:00

Verenpunainen perhonen lentää
yksi siivenisku
ja sen alta
on kadonnut kokonainen maailma

ihmiset haihtuvat
savuna ilmaan
jäljelle jää vain
musta
kuollut maa

perhonen lentoaan jatkaa
jossain silläkin on koti
aurinko laskee pimeyden ylle
perhonen käy nukkumaan
ja herää huomiseen

Luin eilen Edita Morrisin romaanin Hiroshiman kukat. Se oli erinomainen kirja ja suositeltava lukukokemus kaikille. Teksti on yksinkertaista, mutta kerronta menee syvälle.

Kirja kertoo Hiroshiman tragediasta 14 vuotta pommin jälkeen. Kaupunki on rakennettu uudelleen ja ihmiset hymyilevät. Köyhän perheen vieraaksi tuleva amerikkalainen näkee ensin vain kauniin kaupungin, kaupungin jossa ihmiset työskentelevät ahkerasti. Pikku hiljaa hänkin tulee vedetyksi mukaan tragediaan joka on koko ajan läsnä, vuosienkin jälkeen.

Säteilysairaat potilaat makaavat vuoteissaan ja katselevat ikkunasta oravan leikkejä. Masentuneena amerikkalainen kysyy, eikä hän voisi tehdä sairaan hyväksi mitään. "Osta oravalle pähkinöitä", kuolemansairas mies kuiskaa.

'ja iloitsin myös kaikesta siitä mustarastaan laulusta, joka tulee jälkeeni' Bertolt Brecht kirjoittaa runokirjansa (elämänsä?) viimeisessä runossa.

(alun runo on omani, kirjoitettu pari vuotta sitten muistopäivänä. Julkaistu jo kerran vanhassa blogissani, mtta se oli pakko laittaa tähän.)

Kesän kirjoja

2009-09-11T14:13:00.002+03:00

Vielä lähes ajankohtaisesti puhetta kirjoista, joita luin kesälomalla ja vähän sen jälkeen. Numeroita rakastavana kirjoitin ylös mitkä kirjat luin lomalla: romaaneja kertyi 15, runoja 10 ja sarjakuvia 8 kirjaa...

Eniten, rakkaimpina, minulle jäivät mieleen Pikku Prinssi (Antoine Saint-Exupery), Bertolt Brechtin kootut runot, Kai Niemisen runokirjat, Hikaru no go- mangasarjakuva (Takeshi Obata&Yumi Hotta) ja George Orwellin vuonna 1984. Aloitin oikeastaan runojen lukemisen tuosta Brechtin ainoasta suomennetusta teoksesta: se kirja on ollut hyllyssäni aina kesäkuulta lähtien, edelleen selailen sitä melkein viikottain. Jotkin runot ja laulut saavat kyyneleet silmiin.

Pikku Prinssistä olin toki kuullut paljon, nähnyt näytelmänpätkää ja lukenut paloja, mutta elokuussa luin sen ensi kertaa kokonaan. Se oli aika erilainen, kuin mitä olin kuvitellut... Kelailin sitä pari viikkoa, sitten lueskelin uudestaan kohdan sieltä, toisen täältä. Ja vasta silloin aloin ymmärtää sitä. Ehkä.

Kirjasta Vuonna 1984 en oikeastaan pitänyt. Se oli ehdottoman vaikuttava ja hyvä lukukokemus, mutta kovin raskas. Luen romaaneja useimmiten parissa päivässä, tähän meni yli viikko. Samoin kuin Eläinten vallankumouksessa, minua ihmetytti takakansiteksti 'taitava satiiri'. Luulin, että satiirin pitäisi olla hauska: minä pidin molempia kirjoja lähes ahdistavina. Vuoden 1984 totalitarismi, täydellinen valvontayhteiskunta ja kieli, jossa vääriä sanoja ei ole jäävät mieleen viikoiksi. Kirjan viimeisenkin yksilönvapauden tuhoava Uuskieli vaikutti: opin rakastamaan yhä enemmän monimutkaista ja hankalaa äidinkieltäni.

Ehkä kirjaklassikoista puhuminen kuulostaa sivistyksensä toitottamiselta: silti juuri ne kirjat tuppaavat olemaan kaikkein vaikuttavimpia ja hienoimpia.

10 sanaa

2009-09-10T22:03:00.004+03:00

Ensi kertaa osallistumassa runotorstaihin... Aiheena tällä kertaa runo jossa tasan kymmenen sanaa. klik Tiedän, ettei kannattaisi kirjoittaa suoraa päätä blogiin mutta pöytälaatikko nyt unohtui matkan varrelta. kolmekymmentä ja yksi sanaa [koska tankarunossa on 31 tavua]

Minä rakastan sinua.
Runoilijan epäonneksi
elämä
tuppaa
olemaan
useimmiten klisee.

Laatii runoja ilman silmälaseja. Vain sydämellään kirjoittaa hyvin, voisi sanoa?

aina liian monta tavua tässä elämässä. Seitsemän. Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen.

rakastaa.

Koulusta

2009-09-07T20:52:00.004+03:00

Opiskelen koulussa oppiainetta jolla on komealta kalskahtava nimi: kirjallinen ilmaisu. Meitä on siis kaksikymmentä taiteilijaa ympätty samaan huoneeseen, osaava opettaja, hyvät aiheet kirjoittaa ja riittävästä kyniä ja paperia. Ehdottomasti siis lempiaineeni koulussa! Täytyy joskus näpytellä koneelle proosaakin, mutta tässä olisi yksi runo joka on tunneilla syntynyt. Arvaatko, mitä suomalaista maalausta meille näytettiin inspiraation lähteeksi?

Katse
utelias lapsi, varista ei kiinnosta
yksi siivenisku
ja lapsi jää kaksin varjonsa kanssa
varis tekee
bisnestä
myy pojan
sielun torilla

'sanat, sanoja tuhansittain'

2009-08-31T20:55:00.002+03:00

En ollut tilannut mitään
mutta posti toi kuitenkin
kyynelistä tehdyn korsetin:
juuri minun kokoisen.

Olihan se kylmä
ja kirustikin niin pirusti
mutta ainakin pysyin koossa
enkä vuotanut kuiviin.

Jttelin pari päivää sitten pitkästi sattumalta tapaamani tutun kanssa. Poika, jota hädintuskin tunnen, kertoi avoimesti mm. seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja rankasta koulukiusaamisesta. - Itse en osaa puhua edes siitä vähästä mustuudesta jota kannan sisälläni. Ja kun asioita pitää sisällään tarpeeksi, ne viimeistään kasvavat liian suuriksi puhua.

Kävin kolme vuotta terapiassa (sitäkään ystäväni eivät tiedä), tietämättä koskaan miksi sinne 'jouduin'. Se oli minulle harrastus, tunti aikaa puhua, puhua, puhua. Puhuin kyllä, mutta yhä: tärkeistä asioista vaikenin. Olen lähes joka seurassa eniten äänessä, puhun jatkuvasti. Enkä silti saa sanottua asioita joita todella haluaisin.

'Ihminen, joka osaa elää, joka on löytänyt totuuden, ei tunne tarvetta kirjoittaa siitä', kirjoittaa eräs tämän hetken lempirunoilijoistani, Kai Nieminen.

Tanka

2009-07-30T22:23:00.001+03:00

Vaikka lukijakunta (jos sellaista on) varmaan tietääkin mikä tanka on, selitän sen silti lyhyesti. Tanka on japanilainen, ~1000 vuotta sitten kehitetty mitta, jossa säkeen tavumäärä on määrätty (5-7-5-7-7). Tässä muutama omani, ja lopussa epämääräistä selittelyä (selittämällä ei parane, mutta silti)

Vaikka välillä
aurinko näyttäyttyykin
hihani tuskin
ennättävät kuivua
sateen, kasteen välissä

Jospa kirsikka
kukkisi läpi vuoden
rakastaisitko
sitä yhtä palaen:
hetken sijasta iäti?

Tahtoisin nähdä
vielä taivaan ja tähdet
mutta kun katson
ulos, näen vain pihan
ja sen männyt korkeat

Ensimmäisessä runossa taas kerran yksi lempikielikuvistani, hihojen kastuminen itkiessä. Toinen runo voi olla vain kertomus luonnon kauneuden katoamisesta: mutta se on kirjoitettu aikanaan Dorian Grayn muotokuva -kirjan inspiroimana (kirsikka olisi siis Dorian). Viimeisen runon taivas ja tähdet viittaavat go-lautapeliin ja ystävääni, jota kaipaan pelaamaan sitä kanssani, mänty merkkaa yhä odottamista.

Lyriikkaa englanniksi

2009-07-30T22:08:00.002+03:00

Olen nyt keväällä ja kesällä kirjoitellut muutaman runon englanniksikin: tässä pari onnistuneinta (tiedän, kielitaitoni ei ole täydellinen)

My sleeves are getting wet
no matter what I do
It's raining all the time

Under a pine

I went to a forest
to get some flowers for my pain
But what an irony
only flowers I found
were little, blue and sweet
and called 'forget-me-not'

Ja sitten selitykset. Ensimmäisen runon hihojen kastuminen on yleinen kielikuva japanilaisissa runoissa ja se merkitsee itkemistä, (rakkaus)surua. Myöskin japanilaisen runouden kielikuva on toisen runon otsikon mänty: japanissa sama sana merkitsee mäntyä ja odottamista. Myös englanninkielen pine-sanahan merkitsee sekä kaipuuta että mäntyä. Ja forget-me-not:han on lemmikki englanniksi. Molemmat runot melankolisia - tällä kertaa kirjoitettuna kyllä oikeasti surullisena, usein kun tuntuu että tekstini ovat aika molivoittoisia vaikkei olisi surullinenkaan.

Kuten runoista voi ehkä lukea, olen lukenut jonkin verran japanilaista ja kiinalaista lyriikkaa viime aikoina. Olen tykästynyt tanka-mittaan ja tosiaankin japanilaisten mielenkiintoiseen sanoilla, homonyymeillä ja kielikuvilla leikittelyyn... Ehkä tanka-runojanikin voisin naputella tänne blogiin.

prometheusleiriltä terveisiä

2009-06-30T16:36:00.002+03:00

Rippileirille menoa minä, pesunkestävä ateisti, en edes harkinnut. Prometheusleiri oli aika selkeä valinta: rakastan leirejä ylipäänsä, sisko ynnä muut tutut ovat siellä viihtyneet ja tykkään keskustella asioista ja parantaa maailmaa. (jos joku lukija ei ole aiemmin kuullut, niin ovat siis uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattomia leirejä rippikouluikäisille, tarkoituksena pohtia omaa suhdettaan maailmaan tai jotakin sinne päin, vähän kuin riparillakin)

Oli hieno viikko. En nyt osaa purkaa paperille enkä tietokoneelle sen suurempia tuntoja. Suosittelen lämpimästi kaikille. (ja aikuisethan voivat tulla ohjaajiksi, että vaikka rippikoulu olisi kaukana takana päin, niin mukaan pääsee silti!)

Genji Monogatari

2009-05-21T21:01:00.004+03:00

Pitkä hiljaisuus kulunut täällä - ei ole ollut asiaa. Kiittäminen fiksusta kritiikistä edelliseen tekstiinkin on jäänyt. Tiesin kyllä, että tietoni ovat aukkoiset ja tiedän senkin, että silloin ei kannattaisi kirjoittaa. Mutta se oli vappu silloin!

Nyt asiaa eräästä klassikkokirjasta

Murasaki Shikibun kirjoittama Genjin Tarina eli yksi japanilaisen kirjallisuuden suurimmista teoksista ei liene kovin tunnettu Suomessa, minäkin löysin sen monen mutkan takaa. 1000 vuotta sitten kirjoitettua romaania ei suotta joku kuvaillut blogissaan "maailman ensimmäiseksi harlekiiniromaaniksi". Pitkän kirjan juoni varsinkin alussa on se, että keisarin pojalla, lähes täydellisen kauniilla ja lahjakkaalla Genjillä on paaaaljon naisia. Joka toisella sivulla kuvaillaan kuinka kaunis Genji on ja joka toisella sivulla itketään (ilosta, liikutuksesta, surusta, ihan mistä syystä tahansa). Henkilöiden sukulaisuussuhteita on turha yrittää ymmärtää: Genji mm. nai 10 vuotiaan tytön ja hankkii lapsen keisari-isänsä uuden vaimon kanssa...

Minä luinkin kirjaa kuvauksena estetiikan ja runouden kukoistuskaudesta, koettaen unohtaa koko päähenkilön. Selvää kuvaa Heian-ajasta siitä tosin on hankala koostaa: kirjailija on aikanaan kirjoittanut kaikille tutuista asioista, mutta nykylukijalle syyt, seuraukset ja ihmisten motiivit ovat hankalia hahmottaa. (lopun selitysosa kyllä pelastaa paljon) Kirja on jokseenkin realistinen, mikäli yhtään olen ymmärtänyt oikein, mutta fantasiankin aineksia löytyy. Kuolleet sukulaiset palaavat unissa maan päälle neuvomaan jälkeenjääneitä, riivaajahenget tappavat ja jumalat ohjailevat menoa milloin mitenkin. Tosin nuokin asiat ovat olleet täyttä totta kirjailijan elinaikana.

Kirjassa hienoa ovat myös kauniit tankarunot, joita tuohon aikaan käytettiin niin kirjeissä kuin keskustelunkin seassa. Niissä vihjaillaan äärimmäisen tyylikkäästi, peittäen todelliset merkitykset luontosanojen ja homonyymien taa.

Hyvää vappua

2009-05-01T09:41:00.003+03:00

Jonkin aikaa olen jo miettinyt, että voisin testata omia siipiäni kolumnin, pakinan vastaavan kirjoittamisessa. Tässä tulee pikainen kirjoitus ennen vappumarssille lähtöä. Oikoluentaa en ehtinyt tehdä kunnolla, pahoittelut!
(ja tekstin tarkoitus ei_ole_loukata ketään. Vain herättää ajatuksia)

Minä en ole ylpeä siitä, että isoisäni on saattanut tappaa jonkun. Sodassa pyritään johonkin tulokseen tappamalla ja sotilaat ovat siellä tappamassa. Ihmisen hengen vieminen ei ole koskaan hyvä asia, ihan sama vaikka tuo ihminen olisi siellä samoin muita tappamassa. Minä en tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman talvisodan henkeä, tai jos rintamalle ei olisi lähdetty, mutta sanon silti, ettei kenenkään arvo nouse tappamalla.

Olen siis ihmetellyt, miksi sotaveteraaneille kerätään rahaa. Mitä parempaa he ovat kuin joku tavallinen yksinäinen mummoparka, joka myös kävisi mielellään vesijumpassa; jos vain rahat riittäisivät?

Paras kuulemani selitys on, että ”he uhrasivat parhaat vuotensa valtion hyväksi”. Se kuulostaa ihan fiksulta. Hekin, jotka lähtivät innoissaan ryssiä tappamaan, olisivat varmasti keksineet parempaakin tekemistä sodan vuosiksi.

Eilen mietin tunnenko sotaveteraaneja, ja aloin miettiä oliko satavuotias perhetuttumme ollut sodassa. Ei tietenkään, muistin, hänhän vietti sotavuodet vankilassa. Kyllä, me olimme sodassa kommunistisen valtion kanssa ja kyllä, hän oli siellä koska oli kommunisti. Silti, se on vain aate ja mielipide. Riittävän painava syy lukita ihminen pois yhteiskunnasta?

Hän ei ole uhrannut parhaita vuosiaan valtion hyväksi, vaan sen takia.

Harmaa kaupunki

2009-03-19T20:00:00.004+02:00

Poikkeuksellisen synkkä tarina. Se ei liity mitenkään mihinkään, se on tyypillinen samaistumiseni melankoliseen hahmoon ja juoneen jossa 'ei tapahdu mitään' (vrt. seikkailukertomus jossa alku, keskikohta ja loppu)

Katselin ikkunasta aukeavaa harmaata syysmaisemaa ja vastapäisen talon valoja sen keskellä. Oikeastaan maisema oli kaunis, siihen oli jo niin tottunut että se oli muuttunut kauniiksi. Rumankauniiksi. Maistelin seitsemännen alussa oppimaani uutta sanaa.
Sehän kuvaisi hyvin minuakin, hymähdin mielessäni ja vilkaisin peiliin. Kasvot olivat samat kuin ennenkin, tavanomaiset tai miksei kauniitkin. Mutta jalat, pyörätuoliin sidotut jalat eivät olleet. Eivätkä ne kauheat, rumat löysät vaatteet jotka verhosivat jalkojani.
Vaivalloisesti riisuin ne, en halunnut ketään apuun. Katselin paljaita jalkojani ja sitten, hetken mielijohteesta otin pöydältäni käteen keskeneräisen, kuntoutuskodista saamani ompelutyön. Irrotin langan neulasta, laskin työn takaisin ja pyörittelin neulaa hetken kädessäni. Sitten laskin neulan kärjen jalkojeni tunnottomalle iholle, ja viilsin. Piirsin vaalean ihoon hymynaaman ja katselin hetken kun veri tihkui haavasta, tekemättä kipeää. Jos olisin pistänyt silmäni kiinni, en tietäisi siellä mitään haavaa olevankaan. Sitten vedin päälle valmiiksi esille otetun pyjaman housuosan. Veri tuli läpi valkean kankaan ja piirsi siihen punaisen hymyn.

Sitaatteja

2009-03-14T11:01:00.002+02:00

Päiväkirjani ensimmäiset sivut on täytetty minusta kiinnostavilla/hauskoilla sitaateilla. Ajattelin laittaa niitä tänne blogin tukkeeksi parempaa sisältöä odotellessa. Kaikista on jonkinlainen lähdetieto olemassa, kysykää jos kiinnostaa. Paljon on ihan suomirockin sanoituksista siivuja.

Ihminen ei ole saari

Tähän maailmaan ei jaksa tarttua jollei ole jotakin elämää suurempaa aatetta

Jokaisesta elämästä voi tulla runo, romaani tai laulu

Marraskuu, yöllä torin laitaan kasvoi mandoliinipuu

Maailma on hauras ja viihtyy parhaiten ylösalaisin

Opi aakkoset; se ei riitä, mutta opi ne

Itku on naurua takaperin

Ei muuta johtajaa, ei luojaa, kuin kansa kaikkivaltias

Eilisestä on ikuisuus mutta huomiseen on tuplasti

Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista

Jotkut runoilijat ovat niin suuria, etteivät mahdu ovista

Vallankumouksellisen tärkein piirre on rakkaus

Mitä joku voi keksiä, sen joku toinen voi toteuttaa

crossplay on varsin kiinnostava ilmiö

2009-03-14T10:37:00.006+02:00

Cosplay, cossaaminen, tarkoittaa joksikin anime/manga/elokuva/peli tms. hahmoksi pukeutumista. Hankitaan peruukki ja ommellaan mahdollisimman täydellinen asu ja eläydytään hahmoon jonkin tapahtuman, tyypillisesti conin ajaksi.

Crossplay tarkoittaa vastaikkaisen sukupuolen hahmon cossaamista (tyypillisesti tyttö cossaa poikahahmoa). Erinomaisen yleistä!

Suurin osa, (kaikki tuntemani) poikia cossaavat tytöt ovat niinsanotusti normaaleja, eivät esimerkiksi transeksuaaleja. Jotenkin vaan poikahahmoista löytyy helposti sopiva idea cossaukseen (mangan poikahahmothan ovat usein varsin feminiinisiä). Mutta miksi? Miksi joku haluaa esittää poikaa muutaman päivän? Siitä lähtien kun kuulin ensi kertaa crossplaysta, olen miettinyt sitä.

Miksi itse aion ensimmäiseksi cossplay-asukseni tehdä pojan? En tiedä. En ajatellut hahmon sukupuolta, ajattelin vain että "onpa hieno hahmo ja ihanat vaatteet". Keksinkö itse koko ongelman, onko tuo vastaus?

Onko siinä jotain kummallista että teini-ikäinen tyttö haluaa esittää fiktiivistä poika(mies)hahmoa?

Waltz with Bashir...

2009-03-03T18:55:00.003+02:00

... on erinomainen elokuva. Siinä ei ole verta eikä pornoa k15-ikärajaan asti, mutta kyllä se ikäraja oli paikallaan. Elokuva satuttaa, ainakin sen pitäisi.

Se kertoo noin kolmea erilaista tarinaa. Se kertoo ohjaajan matkasta itseensä, siihen mitä hän sodassa teki ja miksi hän ei sitä muista. Se kertoo ohjaajan haastattelemien ihmisten kautta pienistä paloista sotaa, sotilaista jotka eivät tiedä mitä ampuvat ja miksi, sattuman valtavasta roolista ja sodan yleisestä järjettömyydestä ja sattumanvaraisuudesta. Se ei kerro itse Sharman ja Shatillan verilöylystä, mutta se kertoo niiden huomiotta jättämisestä, tahallisesta unohtamisesta.

Elokuva on kaunis, siten kuin niin raskaasta elokuvasta sitä kehtaa sanoa. Mutta sen ulkoasu on sitä. Musiikit ovat hienoja, tutuista biiseistä muokatut laulut kekseliäisyydessään rankkoja.

Olin elokuvan jälkeen viisi minuuttia hiljaa, ja se on pitkä aika minulle.

PS. wikipedia auttaa, jos et tiedä mistä elokuvassa on kyse