lauantai 28. helmikuuta 2015

Musiikkia

En ole tainnut linkittää tänne yhtäkään musiikkikappaletta, sillä en yleensä harrasta sitä.

Minulla on muutama kymmenen todella tärkeää kappaletta, jotka tuovat vahvoja tunteita, ja vaikka monet niistä ovat melankolisia, tavallaan ne silti lohduttavat. Tässä yksi linkki ja kuvaus muutamasta muusta laulusta. Yksi linkki on tehokkaampi kuin kymmenen : )

Zen Cafen Vattupuskassa-kappaleen olen soittanut kahdelle tärkeälle ihmiselle, eikä heistä kumpikaan ymmärtänyt, miksi soitin sen. Laulu kuvaa kipeän läheltä lapsuuttani - vaikka oikeastaan mitään tuossa kuvatun kaltaista ei edes tapahtunut. Aion soittaa sitä toistekin ihmisille. Ehkä joku vielä ymmärtää. Kun minun joskus haukutaan syntyneen kultalusikka suussa, minun tekee mieli huutaa. Jos lapsuudestani muistuttaa näin synkkä laulu, olen nähnyt "kultalusikan" toisenkin puolen.

El pueblo unido jamás será vencido ("Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa") on ainoa ei-suomenkielinen noista minulle kaikkein tärkeimmistä lauluista. Se saa uskomaan siihen, että maailmaa voi muuttaa. Ei ehkä niillä tavoin, mitä sillä on tarkoitettu 70-luvulla, mutta mahdollista se silti on. Youtubessa on video, joka alkaa sillä, että valtava ihmismassa huutaa tuota kertosäettä mielenosoituksessa.

Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata (Liisa Tavi laulanut suomeksi, alkuperäistä espanjankielistä nimeä/lähteitä laululle en muista). En ole kuunnellut tuota laulua tahallani hyvin pitkään aikaan, ja jos se alkaa soida soittolistaa kuunnellessa, hyppään sen yli. Se on hyvin kaunis laulu kuolemasta, ja siitä, ettei ihminen tarvitse lopultakaan kuin haudan verran tilaa. Äitini sanoi vielä suhteellisen terveenä, että haluaa laulun hautajaisiinsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kuuntelemaan sitä. Hautajaisissa siitä esitettiin todella upea ja kaunis versio.

Ultra Bran Rubikin kuutio ja Scandinavian music groupin Casablanca muistuttavat menneistä ihmissuhteista, tai oikeastaan niihin liittyvistä kuvitelmista. Tavallaan ajattelen noita aikoja juuri laulujen kautta, en oikeiden muistojen.

Toisaalta Ultra Bran Villiviini ja Scandinavian music groupin 100 kilometriä Ouluun muistuttavat siitä, miten matkustin hyvin kauas kotoa tavatakseni tulevan poikaystäväni, jota muutenkin näin joka päivä. Piti matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.

torstai 12. helmikuuta 2015

Mietteitä opinnoista

Kerron aina ihmisille, tajusin hetkessä kesken erään lukion syventävän matematiikan kurssin, että lopultakaan matematiikka ei ole sitä mitä todella haluan. Ymmärsin, että haluan humanistiseen tiedekuntaan. Sinne minä kuukauden päästä hain ja pääsinkin, ja olen hyvin onnellinen valinnastani. Opiskelen kuitenkin myös matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa: en sittenkään osannut päästää irti luonnontieteestä.

Lapsena aioin arkkitehdiksi tai ydinfyysikoksi. Silti jälkikäteen ajateltuna oli monia merkkejä siitä, että humanistinen tiedekunta olisi minulle oikea paikka. Minulle luettiin ja luin itse paljon lasten tietokirjoja, mutta niiden aiheet varioivat ihan joka suuntaan - niiden perusteella minusta olisi yhtä hyvin voinut tulla paleontologi tai tähtitieteilijä.

Kinder-munissa oli muutakin hauskaa kuin suklaa ja lelu. Lueskelin aina yllätyksen mukana tulevaa varoituslappua, jossa luki kymmenillä kielillä, että ei saa antaa alle kolmivuotiaille. Isäni opetti minut erottamaan kiinan, japanin ja korean kielet toisistaan - se oli niin helppoa jo silloin ala-asteiässä, että minua yllättää joka kerta, kun aikuinen kertoo, ettei erota niitä toisistaan.

Opettelin kreikkalaiset aakkoset jostakin lapsille tarkoitetusta historian kirjasta, koska rakastin antiikkia. Kahdeksanikäisenä osasin ne jo niin hyvin, että opetin aakkoset ystävilleni, jotta voisimme kirjoittaa viestejä "salakielellä". Kumpikaan ei lopulta oppinut kreikkalaista aakkostoa, mutta ekaluokkalaisparka kirjoitti kyllä kerra äidinkielenkirjaansa lambdan tavallisen ällän sijasta.

Isäni oli opiskellut japania vuosikymmen aiemmin, ja vaikka hän ei muistanut siitä juuri mitään, osasi hän opettaa jotakin. Hän kertoi sanamerkeistä, ja opetti minut piirtämäänkin muutaman. Ihmisen ja auringon merkeistä oli helppo kuvitella, että ne ovat joskus olleet kuvia.

Jossain vaiheessa ala-astetta listasimme kaverini kanssa kielet, joista osasimme edes muutaman sanan. Kieliä oli yli kymmenen, tarkkaa määrää en sentään muista. On hauskaa, että listasta puuttui ainakin kaksi kieltä, joita nykyään osaan ainakin sen verran, että pystyn lukemaan jotakin.