Huomasin pari kesäkuussa vanhoihin teksteihini tullutta anonyymia kommenttia vasta viime kuussa ja unohdin silloinkin kiittää.
Te, jotka kommentoitte blogiini jotain sellaista kuin "Minusta sinussa on kirjailija-ainesta." tai ihan mitä tahansa kaunista, pelastatte päiväni joka kerta. Noita kesäisiä kommentteja lukiessani itkin onnellisena, minusta on tullut aikamoisen itkuherkkä, mutta onnellinen olin ainakin.
Aina välillä jaksan uskoa siihen, että vaikka kirjoitan nykyään vähän ja usein huonosti, tämä on silti minun alani. Hyvä, että muistutatte siitä aina välillä, sillä ihminen on aina liian kriittinen itseään kohtaan ja muistaa liian harvoin pysähtyä ihailemaan omia töitään.
Vaikka me kaikki teemme joskus jotain ihailemisen arvoista, yleensä emme huomaa sitä itse.
(Myös sinä, Lukija, kirjoitat ihan varmasti joskus ihanankauniita proosalauseita tai onnistuneita runonsäkeitä tai keksit luovan ratkaisun johonkin ongelmaan tai jotain muuta upeaa. Ihan varmasti.)
tiistai 10. syyskuuta 2013
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Sosiaalisuudesta (ja yliopistosta ja leireistä)
Yliopisto-opinnot alkoivat toden teolla viime viikolla. Tai no, juuri mitään en ole vielä oppinut, mutta ainakin kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin. Ensi viikolla istun intensiivikurssin luennoilla vähintään neljä tuntia joka päivä ja sen päälle muilla kursseilla - hirvittää jo nyt, kun minusta on viikkokausia jo tuntunut siltä, ettei mitään ehdi.
Tajusin myös mielenkiintoisen ahdistuksen tunteen tänä iltana. Vietin viikonlopun leiriohjaajaporukassa maailman kaikkeuden kauneimmassa paikassa, minun paratiisissani. Aurinko paistoi, metsä oli täynnä sieniä ja naurua, kävimme uimassa meressä otsalamppujen valossa, tanssimme purettujen telttojen keskellä ja olimme onnellisia. En olisi halunnut lähteä kotiin (siinä tunteessa ei ole mitään uutta), mutta tajusin myös, etten oikeastaan haluaisi mennä yliopistolle ensi viikolla.
Haluaisin olla jo valmiiksi tuttujen ihmisten seurassa, haluaisin olla iäti leiriperheeni ja muiden rakkaimpieni ihmisten seurassa. En millään jaksaisi mennä yliopistolle, niin paljon kuin tulevalla viikolla alkavia kurseja odotankin, sillä siellä en tunne kunnolla ketään ja siellä pitäisi kiihkeästi yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Sellainen sosiaalisuus on väsyttävää.
Olisin halunnut iäksi jäädä leirisaareen. Paistamaan lettuja pimeässä, jäämään laiturille makoilemaan tähtikartan ja ihmisten pariin, testaamaan montako ystävää mahtuu yhteen kerrossänkyyn, syömään toisten lautasilta ja halaamaan ketä tahansa milloin tahansa.
Tänä kesänä ymmärsin viimein, millaista on koti-ikävä. En ole koskaan, pienenäkään, kärsinyt siitä, mutta kerran leiriltä palatessani itkin puoli iltaa valtavaa koti-ikävää. Koti-ikävä on täysin turhaa ja mieletöntä kaipuuta johonkin, jota yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Tuona iltana olin kotona, en edes ollut yksin eikä minulla ollut mitään syytä olla onneton, mutta olin lohduton.
En oikeastaan edes kaivannut leirisaareen, kaipasin kotiin tietämättä mitä sillä edes tarkoitin.
Tajusin myös mielenkiintoisen ahdistuksen tunteen tänä iltana. Vietin viikonlopun leiriohjaajaporukassa maailman kaikkeuden kauneimmassa paikassa, minun paratiisissani. Aurinko paistoi, metsä oli täynnä sieniä ja naurua, kävimme uimassa meressä otsalamppujen valossa, tanssimme purettujen telttojen keskellä ja olimme onnellisia. En olisi halunnut lähteä kotiin (siinä tunteessa ei ole mitään uutta), mutta tajusin myös, etten oikeastaan haluaisi mennä yliopistolle ensi viikolla.
Haluaisin olla jo valmiiksi tuttujen ihmisten seurassa, haluaisin olla iäti leiriperheeni ja muiden rakkaimpieni ihmisten seurassa. En millään jaksaisi mennä yliopistolle, niin paljon kuin tulevalla viikolla alkavia kurseja odotankin, sillä siellä en tunne kunnolla ketään ja siellä pitäisi kiihkeästi yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Sellainen sosiaalisuus on väsyttävää.
Olisin halunnut iäksi jäädä leirisaareen. Paistamaan lettuja pimeässä, jäämään laiturille makoilemaan tähtikartan ja ihmisten pariin, testaamaan montako ystävää mahtuu yhteen kerrossänkyyn, syömään toisten lautasilta ja halaamaan ketä tahansa milloin tahansa.
Tänä kesänä ymmärsin viimein, millaista on koti-ikävä. En ole koskaan, pienenäkään, kärsinyt siitä, mutta kerran leiriltä palatessani itkin puoli iltaa valtavaa koti-ikävää. Koti-ikävä on täysin turhaa ja mieletöntä kaipuuta johonkin, jota yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Tuona iltana olin kotona, en edes ollut yksin eikä minulla ollut mitään syytä olla onneton, mutta olin lohduton.
En oikeastaan edes kaivannut leirisaareen, kaipasin kotiin tietämättä mitä sillä edes tarkoitin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
