Kesäöitä

I

"Kerro vielä joku tarina! Eikä mitään lyhyttä!" Olen viimeinkin oppinut kertomaan tarinoita, en sentään omiani, mutta vielä joskus ehkä niitäkin. Oman telttani pojat kärttävät kreikkalaisia taruja ilta illan perään, en muista yksityiskohtia, mutta viikon edetessä opin keksimään niitä itse. Ehkä he jonain päivänä selittävät kaverilleen, mikä oli Troijan hevonen tai kuinka kävi Orfeuksen. Voin ainakin toivoa niin.

II

Tanssimme aamupuolelle yötä, tanssi toisensa perään, vaikka jalkoihini sattuu. Kun taika on viimein ohi,  katselemme ukkosta. Seison paljain jaloin iltapuvussa kesäyössä ja olen onnellinen.

III

Kello on yksitoista perjantai-iltana, viikonloppu paranee melkeinpä tunti tunnilta. Istun lämpimässä illassa baarin terassilla, siellä on savuista, ja olut maistuu kammottavan pahalta. Ystäväni hymyilee jutuilleni ja selaa tietokoneellaan internettiä. Nyt olen käynyt baarissa, ajattelen, nyt tämä on nähty.

IV

Seisomme pahdalla ja katselemme Ruotsiin, kahdestaan, ja on yö. Olen oppinut Lapissa monta kummallisempaakin sanaa, mutta ei niillä ole väliä enkä muista niitä vuosien päästä. Niin kauas kannattaa lähteä vain rakastuakseen.

Poissa

en tervehtinyt häntä koskaan aamuisin
vaikka tulimme samalla bussilla
yhdellä kurssilla istuimme vierekkäin
ja hän nauroi englannintaidolleni

kuitenkin pidän nauravista ihmisistä
joten ei se haitannut

sellainen ihminen ei ansaitse kuolla
siksi ettei kukaan huomaa

- -

Olen päässyt vähällä. En ole juuri kohdannut kuolemaa. Olen ollut kolmissa hautajaisissa, kaikki olivat isoäitini sukupolvea enkä tuntenut heistä ketään kunnolla. Kerran olen nähnyt kuolleen ihmisen, Kampin kauppakeskuksessa makasi itsemurhaaja verilammikossa joskus vuosia sitten. En lue Hesarin kuolinilmoituksia, toisin kuin vanhempani, sillä siellä ei ole minun tuttujani.

Meidän luokallamme on nyt yksi oppilas vähemmän.

En tuntenut häntä, mutta elämän päättyminen on surullista. En usko kuolemanjälkeiseen elämään enkä kukkalähetysten omaisille tuomaan lohtuun, ja se tekee kaikesta yhä surullisempaa.

Vasta jälkikäteen lyhyesti kerrotun kuolinuutisen yksityiskohdat alkavat mietityttää. Kukaan ei tiedä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja miksi kukaan ei huomannut ajoissa?

Julma tapa kuolla.

Sarjakuvista

Sarjakuva on aliarvostettu taidelaji, toivottavasti jokainen lukijani on kuullut tuon väitteen ja pohtinut sitä.

On paljon muutakin sarjakuvaa kuin sanomalehtien huumoristripit tai Aku Ankka. Sarjakuvaan kannattaa tutustua.

En ole koskaan ollut sarjakuvaihmisiä, tai niin olen luullut. Vaikka olen harrastanut kolme vuotta japanilaiseen sarjakuvaan ja sen lieveilmiöihin liittyviä juttuja, en ole lukenut lopultakaan kuin ehkä viisikymmentä pokkaria mangaa. (Se on vähän, jos mangaharrastajista puhutaan.) Aku Ankkaa luin pari vuotta lapsena, muuta länsimaista sarjakuvaa olen lukenut tasaisen hitaalla tahdilla niin kauan kuin olen osannut lukea. Nettisarjakuvia olen lukenut ehkä kymmentä. Verrattuna kaikkiin piirroksiini, olen piirtänyt sarjakuvaa hyvin vähän, mutta kyllä sitäkin on tullut väsättyä kymmenien sivujen verran.

Sarjakuvahistoriaani listatessa huomana, että ei se sittenkään ole ihan olematon. En vain ole koskaan kirjojen rakastamiselta tajunnut sarjakuvan hienoutta. Yksi syy siihen on, että se sarjakuva, jota useimmiten näkee, on laadultaan huonoa. Pakko tunnustaa esimerkiksi, että Fingerpori naurattaa minua, mutta ei sitä hyväksi huumoriksi voi yleensä sanoa.

Opin todella rakastamaan sarjakuvaa tänä keväänä. Aloin lukea mahtavaa xkcd-nettisarjakuvaa, ja pikkuhiljaa vajavaisista taidoistaan tuskallisen tietoiseen taiteilijasieluuni iskostui, että piirtääkseen tarinaa ei tarvitse olla erityisen hyvä piirtäjä. Tuo tikku-ukkosarjakuva on siis ehkä tärkein inspiraationi ikinä! Sain yhden idean sarjakuvaan, jossa minä ja poikaystäväni esiinnymme, sitten toisen, kolmannen, neljännen idean. Kun olin piirtänyt kymmenisen sarjakuvastrippiä, perustin sarjakuvablogin. (Ehkä linkitän sen tänne vielä joskus, mutta en nyt.)

Sarjakuvan piirtäminen tuntuu hyvältä. En ota sitä liian vakavasti, piirrän vain koska se on kivaa. Se on oikeastaan ensimmäinen kuukausia kestänyt tarinaprojektini.

Luetko sinä, lukijani, sarjakuvaa? Miksi tai miksi ei?

Käsinkirjoittamisen puolesta

Kuukausiliitteessä oli mielenkiintoinen, ja hyvin surullinen, artikkeli käsinkirjoittamisen rappiosta. Yhä useammin nykymaailmassa kirjoitetaan tietokoneella, kirjoittajan liike rajoittuu näppäimistön hakkaamiseen eikä pikkutarkkaan oikealla kynällä taiteiluun. Kaiken lisäksi tietokoneen käyttö kuulemma huonontaa tekstin laatua (tätä en tosin allekirjoita omalla kohdallani, internet usein huonontaa laatua, mutta ei se näppäimistön vika ole). Demokratiankin puolesta tekstissä pelättiin: entä, jos kirjoittamisesta tulee harvinaistuva eliitin kyky?

Surullista. Artikkeli muistutti minua kirjeistä, jotka odottavat pöydälläni vastaamista: on harvoja asioita jotka voittavat ihan oikeiden paperikirjeiden kirjoittamisen ja lukemisen. Rakastan kirjepaperin valintaa (se saattaa johtua Japani-innostuksestani ja siitä, miten paljon asialle pannaan siellä painoa), kirjeen suunnittelua ulkona kävelyllä tai vaikka nukkumaan mennessä, itse kirjoittamista tietenkin, kirjekuoren viimeistelyä, postilaatikkoon viemistä ja ehkä eniten sitä tunnetta, kun huomaan saaneeni kirjeen ja pääsen lukemaan sitä.

Kuinka paljon kulttuuria, taidetta, ja ajattelutapoja kirjeiden mukana on menetetty ja menetetään! Kuinka paljon enemmän katoaisi, jos käsin ei kirjoitettaisi enää yhtään mitään?

Itsekin kirjoitan pitkät tekstit ja huolellisuutta vaativat kouluesseet tietokoneella, mutta en voisi kuvitella kirjoittavani päiväkirjaa näppäimistöllä. Päiväkirjan kuuluu olla käsialaltaan huonoa, yliviivattuja sanoja sisältävää sotkua ja sitä tulee voida kirjoittaa internetin ulottumattomissa. Rakastan myös muistilappuja ja muistiinpanojen tekemistä käsin, kumpiakaan en osaa tietokoneella tehdä enkä edes halua oppia.

Kunpa minulla olisi kaunis käsiala. Kunpa osaisin muutakin kuin moderneja harakanvarpaita.

Kunpa käsinkirjoittamisen kulttuuri ei koskaan katoaisi. Pidetään siitä huolta, eikö?