torstai 26. heinäkuuta 2012

Laulu asioista 9: sisarukset

Teknisesti ottaen minulla on vain yksi sisarus: maailman paras isosisko. Maailmassa on kuitenkin monta muutakin ihmistä, joita eri tilaisuuksissa olen kutsunut sisaruksikseni tai ainakin ajatellut mieleni pohjalla niin. Sillä samoin kuin on vaikeaa sanoa ystävälle "minä rakastan sinua", on vaikea sanoa pitävänsä häntä siskona tai veljenä. Ihmiset eivät yleensä ymmärrä sellaista.

Tajusin viime viikolla, että olen tänä vuonna viettänyt suunnilleen saman verran aikaa sisareni kuin 'isoveljeni' kanssa. Oikea sisareni asuu kaukana ja isoveljeäni näen lähinnä kesällä. Veljeni on mukava, halattava ihminen, vanhempi ja viisaampi kuin minä ja lähtee mukaan kaikenlaisiin tyhmiin ja hauskoihin ideoihin. Minusta nuo ovat ihan riittäviä syitä pitää häntä rakkaana veljenä.

Seuraavaksi eniten isoveljellisin tuttavistani on poikaystäväni veli. Heissä on paljon samaa (joten isovelikin on aivan ihana ihminen!), ja heidän suhteensa näyttäytyy ainakin minulle todella hienona: voisin suoraan sanoa kadehtivani poikaystävääni. Minulla ja siskollani on puoli sukupolvea ikäeroa, poikaystävälläni ja hänen veljellään vuoden verran, kuten jokainen voi arvata, olemme jo tuonkin vuoksi hyvin erilaiset sisarussarjat. En ollut koskaan kaivannut samanikäistä sisarusta, ennen kuin tapasin poikaystäväni perheen!

'Siskoja' minulla on monta, mutta ei oikeastaan samalla tavalla kuin nuo ihmiset joista kerroin ensin. Minulla on useampi kaveri, joita sanon vitsaillen kaksossiskokseni, mutta oikeat (tyttö)sydänystävät ovat ystäviä eivätkä sisaruksia. Ehkä se on vähän sukupuolikysymys? Ystävyys rakentuu usein eri lailla riippuen ystävien sukupuolesta. Vaikka kuinka yritän väittää suhtautuvani ihmisiin ihmisinä, enkä sukupuolen mukaan, vaikuttaa se silti ihan varmasti.

Oikea isosiskoni, kuten sanottu, on maailman paras sisko :) Hän on ollut tärkein esikuvani varmaan aina, vaikka useimmiten tiedostamatta. Hän harrastaa taiteita melko samoin kuin minä, enkä tiedä tulenko perässä tietoisesti vai onko se sattumaa. Toivon hyvin paljon, että osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin hän. Hänen elämänsä ei ole täydellistä (no, ei kenenkään ole), mutta minä näen siinä hyvin paljon tavoiteltavaa. Hän elää niin kuin opettaa, vaikka se onkin klisee. Ja tietysti, ennen kaikkea: hän on hyvä ystävä, jonka kanssa voi puhua mielenkiintoisista asioista ja oppia aina uutta. Hänen kotinsa on minunkin kotini.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Kesä

Keskiyöllä pilvet ovat eläimiä
niillä on juoksukilpailut
makaamme kalliolla katsomassa
ja maailma on kesänsininen

- -

Pahoittelut pitkästä päivitystauosta. Kesällä tuppaa käymään näin... Olen ollut leireillä, niitä kertyy tälle kesälle yhteensä neljä. Rakastan leiriyhteiskuntaa, sitä miten asiat toimivat ja miten kaikesta voi selvitä. Rakastan vapaahetkiä ja rankkaa työtä, joka ikistä aamua: satoi tai ei, vaikka parasta onkin herätä ukkosmyrskyn jälkeen auringonpaisteeseen. Rakastan halaamista ja iltanuotioita, tarinoiden kertomista, mutaa jos se on lämmintä, merivettä ja saunalauluja.

Porukka hitsautuu usein yhteen tavalla, joka on mahdollista vain leirillä. Eikä siitä oikein osaa kertoa.

Kunpa jokainen lapsi pääsisi leireille, jossa heillä olisi yhtä kivaa kuin minulla aikanaan. Kunpa moni heistä alkaisi leiriohjaajaksi ja näkisi sen vieläkin hienomman puolen leirielämää.

Harvoin muulloin kuin leirillä on mahdollista lähteä metsäretkelle keskiyöllä, paistaa nuotiolla näkkileipää, ampua lokkeja vesipyssyllä, kävellä mudassa paljasjaloin, pelata yöllä jalkapalloa tai korttia, meloa autiosaarelle, nähdä kalasääskiä, tanssia nurmikolla tai löytää teltasta kanttarelleja.