lauantai 24. joulukuuta 2011

Jouluaattona 2011

On joulu, eikä minulla ole oikein mitään sanottavaa.

En ole kristitty. En usko kapitalismiin.

Season's greetings, kuten englanniksi sanotaan,
kaikille lukijoille, koneen ulkopuolisen maailman läheisille ja kaikille muillekin.

Rauhallista uutta vuotta, maailma.

Jos saisin yhden toivomuksen, olisin varmaan itsekäs kuten useimmat ihmiset, mutta kolmesta toivomuksesta antaisin muulle maailmalle ainakin yhden.

Rauhaa ja suvaitsevaisuutta.

(miten joka vuosi onnistun kirjoittamaan tasan 35 blogikirjoitusta?)

torstai 1. joulukuuta 2011

O tempora, o mores

Kouluun kirjoitettu kolumni, vai pakinako tämä olisi...

On aina yhtä mukava kuulla, kun viimeiset kunnon sukupolvet kertovat, miten ennen oli paremmin. No, ehkä me nykynuoretkin unohdamme neljässäkymmenessä millaista oli aikanaan Elää, mutta sitä odotellessa lueskelin tuossa muutamana iltana aikalaiskuvauksen 60-luvulta, eikä sen maailma kovin vieraalta tuntunut. Nuoriso ryyppäsi ja hölmöili ihan tutun oloisesti. Järkyttävimpänä seikkana puheenparsikin oli samaa kuin mihin koulun käytävillä on tottunut.

Kuulen jonkun nyrpistävän nenäänsä epäuskoisena. Että ei kai nyt kuusikymmentäluvulla tuollaisia. Mutta ihan niin kuin koulussakin opetetaan, ei ihmisluonto mihinkään muutu. Hannu Salaman Juhannustansseissa on kovin paljon totta ja tuttua. Ahaa, se jumalanpilkkakirjako kertoo muka historiasta, tuhahtaa nyt joku kirjasivistynyt lukija. Ei kannattaisi tuhahtaa, siinä kirjassa on niiden kahden sivun lisäksi aika paljon muutakin idiotismia, sekoilua ja rumien puhumista.

Onhan siinä tarinakin, nuoriso viettää juhannusta tanssilavalla, ryyppää muka salaa, nai muka salaa, ja enimmäkseen on onneton. Miehet kaahaavat maalla ja vesillä, himoitsevat varattuja naisia ja ovat olevinaan suuriakin persoonia. Monelle illan jännittävin hetki on se, kun kokonsytyttäjä meinaa urpoilullaan aiheuttaa maastopalon.

Tarkoitukseni oli puolustaa nykynuorisoa, mutta oikeastaan maailman muuttumattomuus jäi vaivaamaan. Kuussa on käyty, meillä on internet ja kännykkäkin kaikilla, mutta maailman mahdit eivät ole muuttunut minnekään. Miehet vievät yhä, puhutaan sitten valssista tai talouselämästä, ja motiivina on turhan usein viina tai vielä useammin, naiset.

On masentavaa, etten voi olla uskomatta realismiksi kirjan viimeisiä sivuja. Suuren onnettomuuden ja tragedian jäljiltä miestä ei jaksa kiinnostaa mikään muu kuin miettiä, millaista olisi ollut maata pelastamansa nainen.