perjantai 27. toukokuuta 2011

Suomen kielestä on kadonnut paljon

Sain viimein pitkäaikaisen lukuprojektini, A.E. Nördenskiöldin luoteisväylän matkan matkakertomuksen, luettua. En nyt keskity puhumaan tuosta (osittain tylsästä) kirjasta, en luoteisväylämatkoista tai muista matkoista 'pohjan perille', vaan siitä, miksi ylipäänsä luin kirjan.

Sen kieli oli ihanaa. Teos on naköispainos 1881 suomennetusta kirjasta. Kuinka paljon suomi on muuttunut hieman yli sadassa vuodessa!

Nordenskiöld (no siis suomentaja) käyttää esimerkiksi jatkuvasti sanaa mölskä, ja minusta on suuri vääryys ettei sanaa enää esiinny. Mölskä on jotakin sellaista kuin huono, hatara, heikosti tehty ('mölskästi tehty kirves' 'mölskännäköinen maja'). Tietysti kirjassa on muitakin tuntemattomia sanoja, mutta merenkulku- tai eläintiedetermistöä en väitä hallitsevani edes nykysuomeksi, joten se ei ole ihme.

Myös luurankoinen kuuluu ehdottomiin suosikkisanoihini. Nykyversio on selkärankainen: miten tylsä ilmaisu, miten väritön ja heikko (suorastaan mölskä). Toisten sanojen merkitykset ovat muuttuneet, ja mikä ehkä kummallisinta: sanat taipuvat eri tavoin. Jokainenhan osaa taivuttaa vaikkapa sanoja 'naaras' ja 'kurki'?

Naaraksen, kuren ovat niiden genetiivit, eikö?

Minä olen vähän rakastunut 1800-luvun suomeen :)

tiistai 24. toukokuuta 2011

Bertolt Brecht ja auringonpaiste

Miksi en ole kirjoittanut tänne koskaan Brechtistä?

Vaikka hänet muistetaan yleensä näytelmäkirjailijana ja teatterin uudistajana, minä rakstan Brechtin runoja. Olen kuunnellut niistä tehtyjä lauluja jo lapsuudessa, mutta runokirjan löytäminen oli hieno hetki elämääni.


Ainahan minä olin tiennyt, että runoja on olemassa, joskus olin jopa leikellyt maitopurkeista sellaisia ja säästänyt, ja lukenut yhden chileläisen runokirjankin voidakseni puhua siitä ystäväni kanssa. Lopullisesti löysin runot kuitenkin eräänä alkukesän päivänä 2009.

Minulla on valokuvamuisti. Kirjassa oli siniset kannet, jo ennen minua vuosikaudet rakkaasti pidetyt sivut olivat irtoamaisillaan, ennen kaikkea muistan kuitenkin auringon. Muistan sen päivän ensimmäisenä kesäpäivänä, mutta todennäköisesti olin istunut ulkona auringossa jo monta kertaa, koska ainahan kaikkein parhaat hetket muistaa ainoina. Oikeasti se oli hyvin surullinen päivä, mutta minä en ajatellut Sairaalaa enkä muutakaan pahaa, minä ajattelin runoja ja kesää. Keräsin hukkamaalta suuren kadun varresta niin monta voikukkaa kuin jaksoin, ja asettelin ne jonkin koulun eteen nurmikolle maailman kauneimman nimen muotoon. Se sai riittää kannanotoksi kaikkeen.

Kiipesin katutasosta jonkun kerrostalon pihalle, istuin mattotelineen vieressä nurmikolla ja luin. Runot olivat tietenkin hyviä, mutta yhtä paljon vaikutti kaikki se, mitä tuon hetken takana oli. En tiedä vieläkään sen kadun nimeä, missä silloin istuin, olin salaa jonkun toisen pihamaalla, minulla oli kulunutkantinen kirja, kirjoitusvälineet ja tyhjä vihko, vesipullo, aurinkolasit, toivoa. Ostin jäätelön kioskista, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin ja aurinko paistoi yhä.

torstai 19. toukokuuta 2011

Liikenneturvallisuuslaulu

Ravintoketjun huipulla
ei tarvitse suuntavilkkua
(taas kerran meinaan kuolla koulumatkalla)
mikä onni, etten tänään pyöräillessäni
ajatellut poikia

- -

Eräänä aamuna syntynyt runo. Minä rakastan pyöräilyä. Olen vain kovin huono siinä. Ja matkallani on valtavasti mäkiä. Tämä ei ole pyöräilykaupunki.

Koulumatkallani katuun on kirjoitettu 'universum is a hologram'

Sitä jää aina miettimään seuraavaksi kilometriksi. Sitten on taas mäki, ja keskityn hengissä pysymiseen.

tiistai 17. toukokuuta 2011

En pidä nationalismista

Oli hyvin vähällä, etten päässyt maanantaiaamuna kouluun asti tietämättä mitään Sen JääkiekkoOttelun Tuloksista. Luin Hesaristaulkomaansivuja , meinasin myöhästyä sen vuoksi. Al-Nakba-päivänä ('katastrofi', Israelin perustamisen vuosipäivä palestiinalaisille) oli taas kerran mellakoitu, mielenosoittajia ammuttu hengiltä. Syyriasta kuului ihan yhtä huonoa, pääotsikkona B-osassa oli jotain ihan mieletöntä - Ranskan presidenttivaaliehdokas yritti raiskata hotellisiivoojan. Valtavasti uutisia, jotka ovat paljon tärkeämpiä.

Olen joskus miettinyt, että olisi ollut hauskaa muistaa vuodesta -95 jotain, muistaa kaduilla juhlivat ihmiset ja soivat autontorvet. Nyt ei jaksa kyllä suoraan sanottuna kiinnostaa pätkääkään. En osaa edes sanoa miksi. (Siitä ei ole montaa vuotta, kun olen katsellut itsekin loppuottelumatseja)

Satatuhatta ihmistä juhli kaduilla jotain niin merkityksetöntä. Miksi?

Mitä maamme/maailmamme politiikassa pitäisi tapahtua, että satatuhatta vaivautuisi kaduille? En keksi mitään. Huokaus.

Hesarissa oli kirja-arvostelu tietoteoksesta, jossa pohditaan lippusymboliikan, sotien ja nationalismin suhdetta. Isäni jäi laillani pohtimaan juttua. "Ehkä nykyään ei tarvita sotia, kun on noita urheilujuttuja." Nationalismi kun on tullut jäädäkseen.

Mitä nationalismi on? Miksi on niin hienoa, että nimenomaan meidän maamme tekee jotakin?

Olen lukenut elämässäni yhden pamflettikirjan. Linkolaa. Siitä opin nationalismin vaarallisuutta, muistan miltä tuntui silmien aukeaminen junamatkalla Järvenpäähän.

Me olemme kaikki ihmisiä, se on tärkeää. Eurooppalaisuus, suomalaisuus, kaikki se on sivuseikkoja.