Viime päivät olen viettänyt aikaani lähinnä Heian-kaudella: aihetta käsittelevän tutkielmani pitäisi olla huomenna valmis... Olen tuskaillut aikataulun, lähdemerkintöjen ja epäselvien tai ristiriitaisten tietojen kanssa, mutta pääasiassa olen nauttinut. Tykkään runoilla ja tykkään kääntää. Tässä jotakin paloja tutkielmastani.
Mikset kertonut
olevasi kauniskin?
Silloin olisin
lähettänyt sokean
miehen kirjettä tuomaan
Pihan visteri
kietoutuu mäntypuuhun
ja jopa kukkii:
eihän kukka voi tietää
mikä sille on hyvä
Sisarusvuorten
välillä virtaa tyyni
Yoshinon joki
Jos vuoret kaatuisivat
katoaisi jokikin.
- -
Ensimmäinen runoista on eräs tankoista, jota pidän parhaina itseluomistani (tosin olen aika varma, että idean on joku keksinyt jo vuosisadat sitten). Harmi, ettei se toimi ilman kehystarinaa juurikaan. Mies lähettää siis (rakkaus)kirjeen naiselle, joka rikkoo vaihingossa etikettiä paljastamalla kasvonsa lähetille. Lähetti kertoo tästä miehelle, ja syntyy runo.
Samasta tarinasta on myös toinen runo. Tankaperinteessä mänty vertautuu odottamiseen, sanat ääntyvät japaniksi samoin. Se, että visteriksi kutsuttu minäkertoja odottaa, ei tarkoita, että hän haluaisi sitä.
Kolmas runo on käännökseni Tyynykirjan eräästä runosta. Sillekin kehystarina on tärkeä: Sei Shonagon kirjoittaa sen rakkaan ystävänsä pistettyä välit poikki. Shonagonia ja miestä kutsuttiin jopa 'sisaruksiksi', nyt teiden erottua ei ole jäljellä mitään. Sisarusvuoret ja Yoshinon joki ovat todellisia paikkoja Kioton pohjoispuolella. (Morris kirjoittaa, että runon voi kääntää myös siten, että ystävyyden loputtua ei voi enää tuntea toista)
torstai 17. helmikuuta 2011
lauantai 5. helmikuuta 2011
Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa
Tämän novellin myötä solidaarisuutta Egyptin ja Tunisian ja jokaisen muunkin maan kansalle. Kuuntelin tänään Vietnam-lauluja. Niissä laulettiin "koko maailma elää Vietnamin aikaa". Se on totta myös tänään, maat vain ovat vaihtuneet.
- -
Nousen jo ennen aamunkoittoa, puen veljeni vaatteet ylleni ja olen pian valmis lähtemään. Peilikuvani hymyilee, mutta jotain siltä puuttuu. Ilman huivia en osaa vieläkään lähteä, otan naulasta veljeni harmaaksi kuluneen palestiinahuivin ja sidon sen kuin huolettomasti päähäni.
Busseja tuskin kulkee, kävelen ilomielin kilometrit jotka erottavat minut Aukiosta. Sitä lähestyessä kaduilla haisee savu ja savun seassa vapaus. Tarkastuspisteen aamuyöhön perustaneet miehet penkovat laukkuni kovakouraisesti, mutta olen jo lakannut pelkäämästä. He eivät kohtele minua kuin naista, se johtuu varmasti pimeydestä ja kaikesta sekasorrosta, mutta jatkaessani matkaa tajuan yhtäkkiä kuin veitsenpistona jotakin tärkeää.
On tuleva aika, jolloin kadut ovat vapaat. On tuleva aika, jolloin voin kulkea pää pystyssä sellaisena kuin olen. Ehkä jopa aika, jolloin vanhemmat eivät rukoile, että heidän lapsistaan tulee tavallisia ja ennen kaikkea, että tulee aika jolloin heidän ei tarvitse rukoilla leipää.
Jo näin aikaisin aamulla Aukio on täynnä väkeä. Jotkut ovat viettäneet siellä viikon, jotkut minuutteja ja he kaikki puhuvat toisilleen tovereina. Kuulen kahden nuoren miehen puhuvan toisilleen hyvin hiljaa ja kähein äänin, jotkut toiset eivät jaksa enää puhua lainkaan. On vielä hiljaista verrattuna eilisen tai toissapäivän meteliin, mutta tiedän, että pian järjestymme taas riveihin ja vielä kerran alamme huutaa.
”Jumalan rauhaa, nuorukainen”, minua tervehtii asvaltille hengähtämään istunut vanha mies, minä pysähdyn ja tervehdin häntä kunnioittaen. Hän on varmasti isoisäänikin vanhempi, eikä ääni ole juuri kuiskausta vahvempi. ”Hae minulle leipää, ole niin hyvä” hän pyytää ja ojentaa vähiä rahojaan kohti minua. Nyökkään, mutta en ota rahoja vastaan, minulla on varmasti enemmän rahaa kuin tuolla ukolla koskaan. ”Minä haen”.
Olen liikuttunut vielä pitkään miehen jäätyä ihmisten taakse, ja vasta myöhään huomaan, miten hän minua tervehti. Minä olen iloinen, iloinen että voin ostaa leipää tuntemattomalle ja ehkä enemmänkin siksi, että hän tervehti minua kuten haluan ihmisten minua tervehtivän. Iloinen siksi että on nousemassa päivä.
Tajuan liian myöhään, että leipäkaupalla on käynnissä nujakka. Muutama poliisi koettaa estää meitä pääsemästä leipomoon, jonka seinään on maalattu iskulauseita, mutta minua vahvemmat miehet eivät välitä, he lyövät poliiseja yhtä lailla kuin poliisit heitä, ja sitten jollakin on kädessään tanko, ehkä metallia, poliisi makaa maassa ja hänen toverillaan on ase. Kaksi miestä käy hänen kimppuunsa, mutta ennen kuin miehet saavat aseen pois, ehtii poliisi ampua.
Lyön pääni asvalttiin, se sattuu hyvin paljon, maistan veren ja hitaasti pimenevän taivaan
- -
Nousen jo ennen aamunkoittoa, puen veljeni vaatteet ylleni ja olen pian valmis lähtemään. Peilikuvani hymyilee, mutta jotain siltä puuttuu. Ilman huivia en osaa vieläkään lähteä, otan naulasta veljeni harmaaksi kuluneen palestiinahuivin ja sidon sen kuin huolettomasti päähäni.
Busseja tuskin kulkee, kävelen ilomielin kilometrit jotka erottavat minut Aukiosta. Sitä lähestyessä kaduilla haisee savu ja savun seassa vapaus. Tarkastuspisteen aamuyöhön perustaneet miehet penkovat laukkuni kovakouraisesti, mutta olen jo lakannut pelkäämästä. He eivät kohtele minua kuin naista, se johtuu varmasti pimeydestä ja kaikesta sekasorrosta, mutta jatkaessani matkaa tajuan yhtäkkiä kuin veitsenpistona jotakin tärkeää.
On tuleva aika, jolloin kadut ovat vapaat. On tuleva aika, jolloin voin kulkea pää pystyssä sellaisena kuin olen. Ehkä jopa aika, jolloin vanhemmat eivät rukoile, että heidän lapsistaan tulee tavallisia ja ennen kaikkea, että tulee aika jolloin heidän ei tarvitse rukoilla leipää.
Jo näin aikaisin aamulla Aukio on täynnä väkeä. Jotkut ovat viettäneet siellä viikon, jotkut minuutteja ja he kaikki puhuvat toisilleen tovereina. Kuulen kahden nuoren miehen puhuvan toisilleen hyvin hiljaa ja kähein äänin, jotkut toiset eivät jaksa enää puhua lainkaan. On vielä hiljaista verrattuna eilisen tai toissapäivän meteliin, mutta tiedän, että pian järjestymme taas riveihin ja vielä kerran alamme huutaa.
”Jumalan rauhaa, nuorukainen”, minua tervehtii asvaltille hengähtämään istunut vanha mies, minä pysähdyn ja tervehdin häntä kunnioittaen. Hän on varmasti isoisäänikin vanhempi, eikä ääni ole juuri kuiskausta vahvempi. ”Hae minulle leipää, ole niin hyvä” hän pyytää ja ojentaa vähiä rahojaan kohti minua. Nyökkään, mutta en ota rahoja vastaan, minulla on varmasti enemmän rahaa kuin tuolla ukolla koskaan. ”Minä haen”.
Olen liikuttunut vielä pitkään miehen jäätyä ihmisten taakse, ja vasta myöhään huomaan, miten hän minua tervehti. Minä olen iloinen, iloinen että voin ostaa leipää tuntemattomalle ja ehkä enemmänkin siksi, että hän tervehti minua kuten haluan ihmisten minua tervehtivän. Iloinen siksi että on nousemassa päivä.
Tajuan liian myöhään, että leipäkaupalla on käynnissä nujakka. Muutama poliisi koettaa estää meitä pääsemästä leipomoon, jonka seinään on maalattu iskulauseita, mutta minua vahvemmat miehet eivät välitä, he lyövät poliiseja yhtä lailla kuin poliisit heitä, ja sitten jollakin on kädessään tanko, ehkä metallia, poliisi makaa maassa ja hänen toverillaan on ase. Kaksi miestä käy hänen kimppuunsa, mutta ennen kuin miehet saavat aseen pois, ehtii poliisi ampua.
Lyön pääni asvalttiin, se sattuu hyvin paljon, maistan veren ja hitaasti pimenevän taivaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
