torstai 21. toukokuuta 2009

Genji Monogatari

Pitkä hiljaisuus kulunut täällä - ei ole ollut asiaa. Kiittäminen fiksusta kritiikistä edelliseen tekstiinkin on jäänyt. Tiesin kyllä, että tietoni ovat aukkoiset ja tiedän senkin, että silloin ei kannattaisi kirjoittaa. Mutta se oli vappu silloin!

Nyt asiaa eräästä klassikkokirjasta

Murasaki Shikibun kirjoittama Genjin Tarina eli yksi japanilaisen kirjallisuuden suurimmista teoksista ei liene kovin tunnettu Suomessa, minäkin löysin sen monen mutkan takaa. 1000 vuotta sitten kirjoitettua romaania ei suotta joku kuvaillut blogissaan "maailman ensimmäiseksi harlekiiniromaaniksi". Pitkän kirjan juoni varsinkin alussa on se, että keisarin pojalla, lähes täydellisen kauniilla ja lahjakkaalla Genjillä on paaaaljon naisia. Joka toisella sivulla kuvaillaan kuinka kaunis Genji on ja joka toisella sivulla itketään (ilosta, liikutuksesta, surusta, ihan mistä syystä tahansa). Henkilöiden sukulaisuussuhteita on turha yrittää ymmärtää: Genji mm. nai 10 vuotiaan tytön ja hankkii lapsen keisari-isänsä uuden vaimon kanssa...

Minä luinkin kirjaa kuvauksena estetiikan ja runouden kukoistuskaudesta, koettaen unohtaa koko päähenkilön. Selvää kuvaa Heian-ajasta siitä tosin on hankala koostaa: kirjailija on aikanaan kirjoittanut kaikille tutuista asioista, mutta nykylukijalle syyt, seuraukset ja ihmisten motiivit ovat hankalia hahmottaa. (lopun selitysosa kyllä pelastaa paljon) Kirja on jokseenkin realistinen, mikäli yhtään olen ymmärtänyt oikein, mutta fantasiankin aineksia löytyy. Kuolleet sukulaiset palaavat unissa maan päälle neuvomaan jälkeenjääneitä, riivaajahenget tappavat ja jumalat ohjailevat menoa milloin mitenkin. Tosin nuokin asiat ovat olleet täyttä totta kirjailijan elinaikana.

Kirjassa hienoa ovat myös kauniit tankarunot, joita tuohon aikaan käytettiin niin kirjeissä kuin keskustelunkin seassa. Niissä vihjaillaan äärimmäisen tyylikkäästi, peittäen todelliset merkitykset luontosanojen ja homonyymien taa.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Hyvää vappua

Jonkin aikaa olen jo miettinyt, että voisin testata omia siipiäni kolumnin, pakinan vastaavan kirjoittamisessa. Tässä tulee pikainen kirjoitus ennen vappumarssille lähtöä. Oikoluentaa en ehtinyt tehdä kunnolla, pahoittelut!
(ja tekstin tarkoitus ei_ole_loukata ketään. Vain herättää ajatuksia)

Minä en ole ylpeä siitä, että isoisäni on saattanut tappaa jonkun. Sodassa pyritään johonkin tulokseen tappamalla ja sotilaat ovat siellä tappamassa. Ihmisen hengen vieminen ei ole koskaan hyvä asia, ihan sama vaikka tuo ihminen olisi siellä samoin muita tappamassa. Minä en tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman talvisodan henkeä, tai jos rintamalle ei olisi lähdetty, mutta sanon silti, ettei kenenkään arvo nouse tappamalla.

Olen siis ihmetellyt, miksi sotaveteraaneille kerätään rahaa. Mitä parempaa he ovat kuin joku tavallinen yksinäinen mummoparka, joka myös kävisi mielellään vesijumpassa; jos vain rahat riittäisivät?

Paras kuulemani selitys on, että ”he uhrasivat parhaat vuotensa valtion hyväksi”. Se kuulostaa ihan fiksulta. Hekin, jotka lähtivät innoissaan ryssiä tappamaan, olisivat varmasti keksineet parempaakin tekemistä sodan vuosiksi.

Eilen mietin tunnenko sotaveteraaneja, ja aloin miettiä oliko satavuotias perhetuttumme ollut sodassa. Ei tietenkään, muistin, hänhän vietti sotavuodet vankilassa. Kyllä, me olimme sodassa kommunistisen valtion kanssa ja kyllä, hän oli siellä koska oli kommunisti. Silti, se on vain aate ja mielipide. Riittävän painava syy lukita ihminen pois yhteiskunnasta?

Hän ei ole uhrannut parhaita vuosiaan valtion hyväksi, vaan sen takia.